Kauneus

Luonnonkosmetiikkasuosikit x 5

marraskuu 21, 2017

 

Olen aikamoisen ronkeli tyyppi aina silloin, kun kyseessä on kosmetiikkatuotteiden valitseminen. Tämä nirsoilu juontaa juurensa vuosiin jotka vietin kauneusalan parissa; toimien sekä maskeeraajana että tuotemyyjänä helsinkiläisen tavaratalon meikkiosastolla.

Tuolloin nirso luonteenlaatuni liittyi enemmän siihen seikkaan, että tunnistin toimivan tuotteen harjaantuneen silmän vuoksi niin helposti vähän huonompien joukosta – ihonhoitotuotteiden ja meikkien ollessa päivittäisiä työvälineitä kehittyy sitä aika hyväksi ihanhelmituote!-bongariksi.

Näinä päivinä valitsen etenkin ihonhoitoon käyttämäni tuotteet edelleen tarkkasilmäisesti – mutta vähän eri syystä kuin aiemmin. Nyt beauty bagiini pääsee valtaosin vain luonnonkosmetiikkatuotteita. Kokeilen kyllä edelleen mieluusti myös ”tavallisia” tuotteita jos niissä on jotain juttuja jotka aidosti kiinnostavat, mutta pääosin haluan nykyään käyttää nimenomaisesti luonnonkosmetiikkaa.

Jaa miksikö? No ihan jo siitäkin syystä, että on i-ha-naa levittää iholleen taivaalliselta tuoksuvia voiteita ja seerumeita jotka ovat  myös aidosti ravitsevia iholle – ilman turhaa kemikaalikuormaa. Lisäksi se fakta, että luonnonkosmetiikka kuormittaa luontoa selkeästi ”normikosmetiikkaa” vähemmän on itselleni todella tärkeä pointti.

Eli toisin sanoen: iho kiittää, kroppa kiittää, luonto kiittää… What’s there not to love?

Tämän hetken luonnonkosmetiikkasuosikkejani on aikamoisen pitkä lista, mutta ajattelin nyt alkuun esitellä teille viisi mahtavaa tuotetta. Ja tässä ne tulevat:

Ekopharma Vadelma kasvovesi – Ah, kasvovesi – tuo tuote, jota en aiemmin oikein jaksanut käyttää, mutta johon olen nyt täysin koukussa. Tämä Ekopharman marjainen kasvovesi tuoksuu niiiiin hyvältä, etten tiedä voinko koskaan vaihtaa tätä mihinkään toisenlaiseen toneriin. Se jää nähtäväksi – mutta tässä on siis ehdottomasti yksi tämän hetken rakkaimmista ihonhoitotuotteistani.

Urtekram Tea tree shampoo – Olen pitkään kärsinyt todella rasvoittuvasta tukasta – not nice. Jotain mystistä nimittäin tapahtui lapsen synnyttyä ja ennen suhteellisen normaali hiuslaatuni päätti ryhtyä eeerittäin nopeasti rasvoittuvaksi. Että jehei vaan!

Onneksi – vihdoinkin – näyttää siltä, että olen löytänyt shampoon joka ainakin hieman vähentää tätä rasvaisuuden ilmiötä hiuksissani. Urtekramin Tea Tree shampoon löysin ihan vanhasta kunnon Prismasta ja se taisi maksaa noin neljä (!) euroa. Eli ei tosiaan ole hinnalla pilattu tämä tuote! Shampoo on tarkoitettu ärtyneelle päänahalle, eli se hoitaa myös hiuspohjaa mukavasti pesun yhteydessä.

Flow Kosmetiikka suolakuorinta, Coconut LemonFlown kuorinnat ovat kyllä aivan omaa luokkaansa ja uusin suosikkini on tämä taivaalliselta tuoksuva Coconut Lemon -yksilö. Tällä tuotteella kun kuorii ihon suihkussa on hipiä jälkeenpäin täydellisen pehmeä ja silkkinen – eli suihkun jälkeen ei tarvitse ihoa erikseen enää rasvailla. Flown kuorinnat ovat myös juuri uudistuneet pakkauksien puolesta, ne ovat nyt pakattu käteviin tuubeihin. Kaikin puolin aivan huikea hyvä tuote.

Patyka Rosewood Velvet Cleansing Milk – Tämä ihanaisen pehmeä puhdistusmaito tuntuu ylellisen hellältä iholla ja samalla kuitenkin puhdistaa tehokkaasti. Ainoa miinus tässä tuotteessa on se, että sen silkkisen koostumuksen vuoksi innostuin lotraamaan sitä hieman runsaskätisesti ja käytin puhdistusmaidon loppuun aika nopeasti. Eli kannattaa uskoa pullon käyttöohjetta ja annostella puhdistukseen maitoa vain pieni nokare – se kyllä riittää hyvin kasvojen tehokkaaseen putsaukseen.

Flow Kosmetiikka seerumit – Tässä kohtaa käytän monikko-termiä siitä syystä, että kaikki Flowlta kokeilemani seerumit ovat olleet niin huippuja etten oikein osaa valita suosikkia niiden joukosta. Flown seerumien avulla on ihoni pysynyt terveenä ja sen couperoottinen taipumus on selkeästi astunut taka-alalle, jopa talven paukkupakkasten aikoihin. Uskonkin vakaasti seerumien ravitsevuuteen ja kosteutustehoihin ihonhoidossa.

Siinä siis tämän hetken purnukka- ja putelisuosikit.

Lisää aiheesta joskus myöhemmin! (Vai kiinnostaako tämä aihealue teitä?)

 

 

Tyyli

Talven asuhaaveita, part 1

marraskuu 19, 2017

 

Talvi tulee – vaikkei ihan siltä tunnukaan tämän kestoharmauden ja tihkusateisuuden keskellä. Vaikkakaan en lähestyvän kylmän kauden fani ole oikein ikinä ollutkaan, niin eri kausien vaatevalintojen pohtiminen nostattaa mielialaani aina yhtä varmalla otteella. Jo ala-asteikäisenä muistan olleeni aivan säkenöivän iloinen saadessani uppoutua Elloksen luetteloiden ääreen ja rastia sieltä toiveasujani, nautiskellen tulevan kauden tyylien fiilistelystä tuntien ajan.

Noista ajoista on kulunut jokunen vuosi ja vaikkakin rakkauteni vaatteisiin ja estetiikkaan on vahvasti tallella olen viime aikoina pelottavalla tavalla huomannut luisuvani eräälle pimeälle tyylin osa-alueelle – tuolle löysien legginssien ja ainaisten toppatakkien maalle, joka on nimeltään nimeltään äitityyli.

Nyt onkin ehdottomasti aika ryhtiliikkeelle! Ei siksi, että olisi tärkeää näyttää tietynlaiselta tai olla täydessä tällingissä hiekkalaatikon reunalla – vaan siksi, että ah-niin-järkevän lämpökerrastoni alla olen edelleen se sama nainen, joka rakastaa vaatteita sekä tyylillä leikittelyä.

Tehdäkseni tästä tyylin ja muodin pariin paluusta ihan virallista (ja pitäen näin itseni tilivelvollisena asian suhteen – lököleggareiden pariin kun on niin helppo aina romahtaa), halusin nyt alkaa listailemaan tulevan talvikauden vaateunelmiani tänne bloginkin puolelle.

Yllä olevassa kuvassa näkyy asu, jollaisessa voisin helposti elää ihan aamusta iltaan ja päivästä toiseen. Pehmoinen ja mukava neule, hyvät farkut ja kauniit kengät – what more does a girl need? 

 

 

Neule: Olive

Farkut: Olive 

Kengät: Terhi Pölkki

Rannekoru: Kalevala Koru

 

 

 

kuvat: Olive, Terhi Pölkki, Kalevala Koru

 

 

Fiiliksiä Hetkiä

Jonain päivänä kirjoitan kirjan

marraskuu 17, 2017

Jonain päivänä se tapahtuu.

Sillä vaikka jotkut unelmat ovatkin tarkoitettuja vain ihanan keveäksi hattaraksi mielen maisemiin, tämä ei ole sellainen.

Olen nimittäin päättänyt että eräänä kauniina päivänä voin vastata ”Mitä kuuluu”-kysymyksiin maagisella lauseella: Mitäs tässä, julkaisin juuri kirjan.

Ja vaikka olenkin monien vikojen nainen, on yksi asia itsessäni erityisen hyvää ja vahvatekoista. Nimittäin se, että kun päätän jotain – sitten se on aika lailla menoa.

Jokin aika sitten unelmani oli ihmeellisen lähellä toteutumista. Kylmät väreet wannabe-kirjailijan iholleni nostattava sana kustannussopimus oli mainittu ja pyörät pyörivät eteenpäin asian ympärillä. Aina ei kuitenkaan käy niinkuin toivoisi, ja homma ei sitten lopulta toteutunutkaan. Hetken purin huulta ja itkin pari kyyneltä. Ärsytti ja samalla ei. Jotenkin jo tuolloin tuntui, että ehkä vielä ei ollutkaan oikea hetki.

Nyt unelmani on kuitenkin alkanut jälleen seurailla mieleni mutkia tiiviisti; hei täällä mä oon, vieläkin!, tuntuu se huutelevan aina kun ehdin vähänkin ajatuksiani kuunnella. Olenkin alkanut ajatella, että hemmetti – pitäisikö se kirja vaan nyt tehdä? Ja joo, onhan tässä tätä arkea, lapsen hoitoa, väsymystä ja kaikkea, mutta… Sehän on elämää, enkä usko (itseni tuntien) että tämä laiffi tulee tästä kovin piakkoin ainakaan rauhoittumaan.

Joten… Ehkä olisi aika. Ottaa eteen tyhjä word-tiedosto ja lähteä kohti tuntematonta. Aloittaa koko juttu alusta, puhtaalta pöydältä ja avoimin mielin.

Ja enhän joutuisi kuitenkaan tätä urakkaa kohtaamaan yksin. Sillä seuranani on aina se eräs tyyppi: uskollinen, sitkeä unelmani.

Ja kahvia, tietysti.

 

Ruoka

Talvipäivän pehmeä bataattisosekeitto

marraskuu 14, 2017

 

Lapsuudestani muistan monta ruokalajia hyvin, mutta erityisen lämpöiset muistot nousevat mieleeni ajatellessani äitini kokkaamia sosekeittoja (ja itse tehtyjä sämpylöitä! Onni!). Nuo pehmeät keitot olivat ihan lemppariruokaani – ja ovat yhä edelleen.

Nyt viileiden päivien keskellä olenkin jälleen löytänyt tieni ihanien sosekeittojen luo. Yksi ikisuosikkini on bataattisosekeitto – ja ajattelin nyt jakaa tämän pehmoisen ja superhelpon keiton reseptin kanssanne. Sillä onko mitään kotoisampaa kuin lämmin soppalautasellinen kera ihanan leivän marraskuisen päivän pehmeänä illallisena?

 

Talvipäivän pehmeä bataattisosekeitto

(n. 4-6 annosta)

pari isoa bataattia

5-6 perunaa

6-8 porkkanaa

1 luomu kasvisliemikuutio

vettä

3-4 dl kaurakermaa

mausteita

päälle: paahdettuja pähkinöitä/halloumia/tuoretta basilikaa tms.

 

Kuori ja pilko juurekset. Laita ne suureen kattilaan ja lisää vettä sen verran, että juurekset peittyvät.

Keitä noin 10 minuuttia, lisää kasvisliemikuutio.

Keitä vielä noin 10-15 minuuttia keskilämmöllä (riippuen kuutioiden koosta).

Juuresten tuntuessa pehmeiltä, ota esiin sauvasekoitin ja soseuta keitto.

Lisää kaurakerma ja mausteet (esim: suola, mustapippuri, kuivattu persilja/Provencen yrtit, paprika)

Anna keiton vetäytyä hetki (poissa levyltä).

NAUTI.

 

 

Pehmeää tiistaita kaikille!

 

Vinkit

Täydellisen kalenterin metsästys, part 1

marraskuu 12, 2017

Se on alkanut.

Kalenterinmetsästyskausi nimittäin.

Loppuvuodesta tämä aktiviteetti valtaa kaltaisteni kalenterirakastajien mielet, täyttäen ne kysymyksillä, pohdinnoilla ja innokkaalla hihkumisella.

Minkälainen mahtaakaan olla tuo elämäni kaikissa mutkissa seuraavan vuoden kanssani elävä kirjanen? Onko hän tumma, vaalea, paksu vai vähän ohuempaa mallia? Mitä hän kätkee sisäänsä? Onko häntä helppoa lukea vai löytyykö hänen maailmastaan aforismeja, värikästä kuvamaailmaa ja taiteellisia vivahteita? Ja ennen kaikkea: mistä löytää tuo minulle paras yksilö JA kuinka varmistaa, että yhteinen tiemme tulee olemaan harmoninen?

Viimeiseen kysymykseen voin vastata, kalentereita jonkin verran (eri maiden monissa eri kirjakaupoissa) selanneena: kalenterin pitää tuntua oikeantyyliseltä omaan makuun ja elämään. On turhaa ostaa henkeviä aforismejä täynnä olevaa opusta jos fokus on siinä, että kalenterista täytyy löytyä vain se kaikista oleellisin ja mahdollisimman nopeasti.

Jos taas kaipaa elämäänsä kalenteria, joka on vähän jotain enemmän kuin pelkkä päivien listaaja – on homma heti vähän monimutkaisempi. Vaihtoehtoja on nimittäin pilvin pimein.

Tämä on tavallaan taivaallinen tilanne meille kalenterimetsästäjille – mutta toisaalta se tuo myös hikikarpalot otsalle. Osaanko valita oikean yksilön kaikkien näiden ihanuuksien joukosta? Ja niin me metsästäjät vaellamme ihan ressuredfordeina kirjakaupan käytäviä edestakaisin, huudellen mielessämme ”Niin moni tulee vastaan… Kuka on se oikea?”.

Mutta älkääpäs vaipuko epätoivoon, kalenterimetsästäjä-ystäväni. Ajattelin nimittäin piristää marraskuun pimeitä päiviä muutaman postauksen mittaisella juttusarjalla, jonka teema on Se Oikea Kalenteri. Jee! (Olenkohan ainoa, joka on tästä ideasta innoissaan? Hahaa.)

Ja miksi tämä kaikki vaiva? (Saattaa joku kyyninen sähköisetkalenteritforever-tyyppi kysyä)

Koska:

Päivistä tulee entistäkin kauniimpia kun niiden muistot ja sävyt voi kirjata kalenteriin, joka tuntuu omalta.

Kalenteriin, joka tuntuu ystävältä.

 

 

 

Kuva: Rifle Paper Co

Ruoka

Lounaslovea (eli vinkki kaupan parhaasta valmislounaasta)

marraskuu 11, 2017

Hehei ihanat ja pahoittelut hiljaisuudesta. Meillä on tämä mennyt viikko vietetty niinkin upean ”vieraan” kuin enterorokon kanssa. Nyt elämä kuitenkin alkaa jälleen voittaa. Hiphiphurraa!

Enterorokko tarkoitti omalla kohdallani sitä, etten voinut syödä lainkaan kiinteitä ruokia – joten voitte kuvitella mikä vuosisadanbileet-fiilis nyt on, kun syöminen jälleen onnistuu. Syömisen ihanuutta kunnioittaakseni halusin tänne blogiinkin tänään jakaa safka-aiheista vinkkiä. Meikäläinen löysi nimittäin taannoin kaupan hyllyltä todella hyvän valmisruoan, joka on kaiken lisäksi täysin vegaaninen JA gluteeniton.

Kyseessä on Jokaiselle-tuotesarjan Tikka Masala-annos, joka sisältää mm. tofua, tomaattia, kookoskermaa ja lisukkeena basmatiriisiä. Ja kuten jo mainitsin, annos on täysin vegaaninen – kuten kaikki Jokaiselle-ruoat.

Omaan (kuvassa näkyvään) annokseeni lisäsin vähän GoGreenin mustia papuja, ihan vain koska niitä oli vähän jäänyt jääkaappiin aiemmista kokkailuista. Papuset toimivat myös oikein mukavasti tässä annoksessa.

Jokaiselle-annoksista haluaisin seuraavaksi testata Vebabbia – ihan jo sen ylisympaattisen nimen vuoksi.

 

Mutta nyt pitää mennä – nimittäin miettimään mitä sitä seuraavaksi voisi syödä! Hehee!

Ihanaa päivää kaikille!

Elämä Fiiliksiä

Elämäni paras päätös

marraskuu 7, 2017

Sen verran äsken liikutuin telkkarin ääressä Ensitreffejä katsellessani, että oli pakko ihan täysillä heittäytyä tähän tunteilumoodiin ja kaivaa esiin kuvia omasta hääpäivästä.

Ja olihan se päivä nyt oudointa, upeinta, pelottavinta, kauheinta, ihaninta ja absurdeinta ikinä.

Koskaan eivät ole jalat niin tärisseet, mutta onneksi pääsin perille alttarille… Sillä siihen päivään astelu oli elämäni paras päätös.

Ensi viikolla saankin sitten hikoilla paidan kainalot märiksi jännityksestä kun Ensitreffeissä nähdään ”vanhojen kausien tuttuja kasvoja”… En tiedä miksi oma tv-esiintyminen jännittää nyt lähes yhtä paljon kuin aikoinaan se ”oman kauden” alkaminen. Tai no, ehkä ihan jo siksikin, että olen viettänyt pian puolitoista vuotta lapsielämän keskellä – mitä ihmettä mahdoinkaan tv-kameroille höpistä? Osasinko sanoa mitään järkevää niinkuin… MISTÄÄN?

Tällaisiin rakkaudentäyteisiin (ja samalla hieman paniikinomaisiin – hehe) tunnelmiin päätän tämän illan avautumiseni!

Ihanaa viikonjatkoa kaikille!

ajatuksia

Olen iloinen – eli siis bimbo?

marraskuu 1, 2017

Olen saanut elämäni aikana kuulla aina ajoittain kommentteja luonteestani.

Useimmiten palaute on positiivista, mutta välillä iloinen meininkini tuntuu herättävän joissain tyypeissä epäilyksiä. Esimerkkinä tästä: eräässä entisessä työpaikassani sain kuulla, että minusta oli jossain kahvipöytäkeskustelussa puhuttu ”liian iloisena” ja ajateltu ettei sellainen innostus ja naureskelu voi olla aitoa. Että vakavaa sen olla pittää jos tosissaan tehdään töitä – tämän epäilen olleen näiden henkilöiden näkemys persoonastani.

No, voin kertoa nyt näillekin ex-kollegoilleni, että olen kyllä muuttunut. Realiteettejä on iskeytynyt ihan viime aikoinakin elämän tuulilasiin aiempaa enemmän muun muassa äitiyden, lapsiperheen arkirumban pyörittämisen sekä koiran vatsatautien myötä – mutta arvatkaa mitä (ja epäilijät valmistautukaa ärsyyntymään):

Olen entistä iloisempi! Ja entistä enemmän innoissani elämästä.

On se nimittäin niin että omalla kohdalla tämä elo on vaan parantunut kun on saanut vähän vuosia mittariin ja kokemuksia sydämen perukoille.

Enkä, edelleenkään, voi ymmärtää ihmisiä joiden mielestä palaverit ovat aikaa, jolloin ei saa nauraa, innostua tai iloita.

En myöskään aio lopettaa hymyilyä naapureille (niillekin jotka eivät moikkaile tai suupieliään liikuta vastaukseksi), uskomista hyviin asioihin ja ihmisiin, innostumista, hihkumista ja omille vitseilleni hekottelua.

Uskon nimittäin, että ilo on tarttuvaa. (Henkilöt joihin kupliva iloisuus ei tartu – noh, he ovat oma kastinsa.) Ja jos jotain tämä universumi kaipaa niin se on lisää hyvää fiilistä ja lämpöä!

Ja hei, vaikka matkan varrella saattaisinkin joitain tyyppejä ärsyttää on asenteeni nyt ja aina samanlainen:

elä ilon kautta ja näe hyvä ympärilläsi.

 

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille!

 

Bloggaaminen Työ

Bloggaan jotta voin rikastua?

lokakuu 30, 2017

Avauduin tästä aiheessa jo myös Insta Storiesin puolella, mutta juttua riittää kyllä tästä aiheesta tänne bloginkin puolelle.

Niin: eli homman nimi on blogit ja niillä ansaitseminen. Ansaitsemisella tarkoitan tässä nyt ihan palkallisia diilejä, eli yhteistöitä joista maksetaan palkkaa.

Bloggaamisen noustua viime vuosien aikana uudenlaiseen, arvostetumpaan asemaan on varmasti monille herännyt ajatus oman sivuston pystyyn panemisesta. Tämä on oikeasti upeata! En nimittäin usko sellaiseen huonoa karmaa levittävään kyttäily-meininkiin, jossa ajatellaan että mikäli kaikki yhtäkkiä bloggaisivat huononisi meidän jo olemassa olevien bloggaajien asema jollain tavalla. Päinvastoin!

Uskon, että blogien asema uudenlaisena mediana tulee vahvistumaan ja sitä kautta, luonnollisesti, blogeja tulee myös olemaan enemmän. Samalla kuitenkin olen luottavainen, että mikäli blogilla on hyvä, uniikki meininki sekä selkeä ydinajatus – löytyy sille aina myös yleisöä.

Tästä tullaankin seuraavaan pointiini: intohimo. Sanotaanpas se uudestaan: INTOHIMO. Mikäli blogi starttaa siitä lähtökohdasta että nyt tehdään massii, en ennustaisi sille turhan fantastisia tulevaisuudennäkymiä. Mutta jos bloggaamisen aloittaa intohimosta johonkin asiaan; on se sitten turkkilaiset matot, paleo-ruokavalio tai show-tanssi – näkyy tämä innostuksen hehku myös sivuston lukijoille.

Intohimo tarttuu. Niin oikeassa elämässä kuin blogien puolellakin.

Kaipa tämän kaiken voisi tiivistää näin:

Jos sinulla on intohimo – mahtavaa. Mikäli haluaisit kirjoittaa asiasta, tuolloin aiheen ympärille rakennettu blogi voi olla juurikin teikäläisen juttu. Go for it!

Mikäli taas haluaisit löytää keinon, jonka kautta voisit ansaita nopeasti ja helposti vähän lisämammonaa – kannattaisin blogin sijaan muita vaihtoehtoja. Blogi kun ei ole työnä ”pelkkää” postausten laatimista (vaikka siinäkin on jo hommansa). Kuten lähes kaikkiin duuneihin, bloggaamiseenkin liittyy valtava määrä ”sivutöitä” jotka liittyvät itse blogisivuston ylläpitoon ja päivittämiseen. On kommentteihin vastailua, somekanavien päivitystä, kuvaamista, editointeja… ja niin edelleen. Tämä kaikki vie AIKAA. Jos hommassa on sydän edellä liikkeellä ei tämä haittaa – mutta dollarin kuvat silmissä liikkuvalle voi bloggaajan työmäärä olla pienoinen yllätys.

 

Loppuun hyvä ajatus, intohimoihin ja duunien puskemiseen liittyen:

Working hard for something we don’t care about is called stress.

Working hard for something we love is called passion.

 

Kuva: Studio Metsä / Erika Lind

Hetkiä Hyvinvointi

Äiti, joksi en ajatellut tulevani

lokakuu 27, 2017

 

Taitaa olla aika yleinen juttu äitien keskuudessa, mutta kävihän se sitten itsellenikin… Se tietynlainen heräämisen hetki kun tajuaa, että apua olen aivan erilainen äiti kuin mitä ajattelin olevani (ennen lasta).

Ennen poikani syntymää valmistauduin hartaudella pienen ihmisen saapumiseen. Vietin päiväkausia pesten, viikaten ja lajitellen pikkuruisia body-asuja, hattuja ja myssyjä, minimaalisten sukkien näköisiä tumppuja ja värikkäitä kestovaippoja. Hankin rintapumput ja nenäfriidat, sinkkivoidetta ja baby oilia. Seurasin kaduilla (ylikiinnostuneen stalkkerin elkein) pienten vauvojen äitejä; ai sillä on tollaiset vaunut, onko tollaisiakin kantoreppuja ja vau miten kätevän näköinen hoitokassi.

Olin siis kaikin puolin ”valmistautunut” (kröhöm) vauvan tuloon. Tai niin luulin.

Kun se kesäkuinen päivä, jona poikani päätti maailmaan hieman etuajassa saapua, koitti – tunsin olevani valmis. Olin jo ihan siksikin aika ready, että… no: pitkään jatkuneet supistukset.

Ensimmäisistä supistuksista poikani syntymähetkeen ehti kulua lähes neljäkymmentä tuntia, mutta lasta pidellessäni ei millään väsymyksellä ollut minkäänlaista merkitystä maailmassani. Tuijotin pikimustia silmiä, jotka olivat jo ihmeellisen avoimet ja uteliaat enkä oikeastaan ajatellut enää mitään. Olin vain. Oltiin vain.

Noista hämmentyneen sekavista ja onnenkuohuisista hetkistä on nyt kulunut jo reilusti yli vuoden verran aikaa. Alkuaikojen epävarmuus on väistynyt (no, siinä kyllä meni todellakin aikansa!) ja tunnen olevani nyt tietyllä tavalla todella sinut äitiyden kanssa. Ja toisaalta: välillä tuntuu, etten hallitse hommaa ollenkaan.

Jaa miten niin?

Noh, en esimerkiksi koskaan oppinut kestovaippojen käyttäjäksi. Kyllä, noloa, sillä liputin jo etukäteen miten mahtava keksintö kestovaippa onkaan. Ja niinhän se onkin! Väsymys, vauvan mukanaan tuomat (ah niin monenlaiset) muutokset ja se ihan perusarjen pyöritys veivät, varsinkin vauvavuoden alussa, voimat niin täysin että Muumi-vaipat saavuttivat meidän huushollissa nopeasti asemansa poikamme alasuojina, kankaisten kaveriensa sijaan.

Ja entäpä sitten suunnitelmani tehdä pojalleni ruoat itse? No, kyllähän minä kokkailen lapselle päivittäin niin aamupuuroja kuin spagetteja illallisaikaan – mutta… Aiemmista ajatuksistani poiketen löytyy poikani suusta usein (= päivittäin) kaupan valmissoseita, puuroja ja karjalanpiirakkaa.

Asukokonaisuudet poikani päällä eivät myöskään ole aina ah-niin-chic mitä Pinterest-boardieni suunnitelmat antoivat ymmärtää. Välillä vaatteiden pukeminen pienen miekkosen päälle on sellaista kiukkurumbaa, että olen valmis hihkumaan hallelujaa ihan vain sille, että patukalla on housut ja paita (puurososetta kauluksissa – who cares) päällään eivätkä kengät ole eriparia.

Myöskään kotimme ulkonäkö ei aina suoranaisesti hivele silmiäni. On tiskikasaa, olohuoneen valloittanutta lelumerta, pyykkiVUORIA (kyllä, nyt ymmärrän termin ”pyykkivuori”) sekä keittiön pöytään juuttuneita puuroklönttejä. Sisäisen siivoushulluni on kuitenkin ollut pakko myöntyä siihen, että lapsen lempiharrastus on nykyään tavaroiden ”järjestely” (eli niiden vieminen, jatkuvalla syötöllä, arvaamattomiin kohteisiin) – eli toisin sanoen: siisti koti on lähinnä hetkellisesti luonamme vieraileva eksoottinen nähtävyys. Sen voi kokea heti aamulla (jos ilta on ollut hyvä) sekä mahdollisesti myöhään illalla (vanhempien voimavaroista riippuen). Päivisin kotimme on legopalikoiden, pikkuautojen ja sukkien (poikani lempiasia) värittämä taistelutanner.

No, tunnenko syyllisyyttä näistä seikoista? Näistä asioista, joissa olenkin aivan täysin – tai ainakin osin – erilainen äiti, kuin millaiseksi luulin tulevani.

Kyllä. Ja en.

Hyvinä päivinä kaaoksen vallassa oleva koti, valmisruoat retkilaukussa ja kauhtunut fleece lapsen päällä eivät tunnu missään. Nämä ovat useimmiten niitä päiviä, kun olen nukkunut ja saanut hieman liikuntaakin mahdollisesti mittariini.

Huonoina päivinä tunnen epäonnistuneeni ja olevani saamaton. Noina päivinä pilvet ovat harmaita, lapsen aamupuurot lentävät seinille ja silmiin osuu toisen bloggaajan teksti täydellisen kauniista lapsiperheen kodin sisustuksesta. Ärsyttää ja väsyttää. Tekee mieli kahvia, vaikka oikeasti pitäisi juoda vettä. Koira haukkuu lenkillä, lapsi parkuu ruokakaupassa ja blogin päivittäminen jää arjen raskaan auran alle.

Onneksi huonoja päiviä on aika vähän nykyarjessani. Niitä kuitenkin on, todellakin, sitä en missään nimessä kiellä. Päinvastoin: äitiyden ja vanhemmuuden raskaista hetkistä ja ajoista on niin to-del-la tärkeää puhua, nyt ja aina, uudestaan ja uudestaan. Sillä lasta hoitaessa on helppoa jäädä yksin, niin konkreettisella kuin tunnetasollakin.

Nämä edellä mainitut ajatukset nousivat mieleeni pari päivää sitten järjestetyn Piltin 65-vuotislounaan myötä. Kaunis ja raikas lounastilaisuus oli mukavan kepeä häppening keskelle päivää, mutta sai myös oikeasti ajatukset liikkeelle ja mielen valpastumaan.

Tilaisuudessa oli kaksi puheenvuoroa; Sydänliiton Kati Kuisma puhui lapsiperheiden ruokailuiden tärkeydestä sekä siitä, miten tuoda niihin rentoutta ja iloa. Maaret Kallio taas kävi läpi Piltille määrittelemiään lapsiperhearjen teesejä.

Kati Kuisman puheenvuorosta jäi mieleen juurikin se ilon tärkeys ruokailuissa – simppeliltä kuulostava muistutus, mutta välillä vaikea toteuttaa. Ole siinä sitten hilpeä kun lapsi huutaa kurkku suorana ”huonon” ruoan äärellä (vaikka ruoka olisikin aivan samaa kuin edellisenä päivänä, jolloin se maistui) ja heittelee tomaattisoosseja matolle sekä ihan mille vain pinnoille joita keittiö nyt sisältääkään. Mutta niinhän se on: me vanhemmat luomme perustan rennoille ja mukaville ruokahetkille, niin huonoina kuin hyvinäkin hetkinä. Itse aion jatkossa muistutella itseäni kiireen poistamisesta ruokahetkistä sekä monipuolisemmista kasvis- ja hedelmäkokeiluista (nyt ollaan vähän jämähdetty banaaniin). Pieniä juttuja mutta sellaisia, joista tulee hyvä fiilis. Niin itselle kuin sille pienelle ruokakaverillekin.

Entäs ne Maaretin teesit – mitäs niistä jäi käteen?

No, ensinnäkin, myönnettäköön että olen vähän jäävi puhumaan Maaretista aivan ilman puolueellisuutta. Olenhan nimittäin jo onnekkaasti tutustunut Maaretiin Ensitreffien kautta – ja sen myötä pitkään jo fanittanut häntä sekä hänen tekemisiään.

Teesit kuitenkin ihan aidosti kolahtivat, sillä niihin tiivistyi moni omaakin mieltä äitiyden poluilla painanut asia. Niissä korostettiin läsnäoloa, kosketuksen voimaa, huolenpitoa (myös itsestä!) sekä armollisemman arjen ajattelua.

Erityisesti ajatus siitä, ettei lapsi tarvitse vierelleen sankaria vaan ihan tavallisen, inhimillisen aikuisen, kolahti. Gulps. Kuinka usein olenkaan tässä äitiyden latuja hiihdellessäni ottanut hienoisen marttyyrin viitan harteilleni ja painellut menemään, itseni unohtaen ja kaikkia muita muistaen.

Toinen asia, joka jäi mieleen oli väljyyden vaaliminen. Eli yksinkertaistettuna: jätä aikaa vain olemiselle, sillä ajan turvissa lapsikin ehtii kertoa (tai taaperon ollessa kyseessä muutoin kommunikoida) murheensa, tasata mielialansa ja kaivautua kainaloon.

Piltin tilaisuus olikin aika hyvä herättelijä itselleni, juurikin näihin äitiyden ”epäonnistumisiini” (eli ne kestovaipat, valmisruoat ynnä muut) liittyen. Sillä kuten Maaretkin fiksusti totesi, eivät lapsemme muista myöhemmin kuka heidän soseensa teki ja olivatko asukokonaisuudet sävy sävyyn.

Sen sijaan se, miltä lapsi on kokenut vanhempiensa silmissä näyttävän ja millaisena hän on aistinut tulleensa rakastetuksi – se muisto säilyy.

 

Tämä viisaus mielessäni onkin nyt mentävä…

Poikaa pusuttelemaan nimittäin!

 

Lempeämpiä hetkiä meille kaikille,

-V