Ruoka

Superhelppo ja herkullinen tuorepuuro

helmikuu 23, 2018

Tuorepuuro. Ei kovin seksikäs nimike tällä ruoalla. Mutta! Tuorepuurot ansaitsevat ehdottomasti oman huomionsa, sillä ne ovat aivan loistavia aamu- ja välipaloja. Nopeasti valmistuvia ja niiden ohjeet ovat hyvinkin muunneltavia: teen itse puuroni lähes aina mitäkaapistalöytyy-tyylillä.

Oma lemppariyhdistelmäni tuorepuuron ”pohjaksi” on kaurahiutaleet sekä kauramaito. Puuron peruspohjana toimii kuitenkin moni muukin ainesosa kuten vaikkapa chiansiemenet tai quinoa – sekä mikä tahansa maito. Kaura on kuitenkin usein oma valintani, sillä se on niin helppo, muunneltava ja hyvänmakuinen ainesosa.

Tuorepuuroja aion taas tänä kevänä kokkailla useammin varsinkin välipaloiksi, sillä olen huomannut iltapäivisin kaipaavani vähän lisää energiaa kroppaan – välipalat kun ovat nykyisessä arjessani heikko kohta, ne lähes aina jäävät nauttimatta. Näin ollen illalla onkin sitten aina ihan valtaisa sudennälkä… Tuorepuuro on loistava apukeino välipalatilanteeseeni, sillä puuron pohjan voi (ja se kannattaakin) valmistaa edellisenä iltana. Puuro tekeytyy yön yli jääkaapissa ja sitten sen voikin seuraavana päivänä nauttia juuri siihen tyyliin kuin itse toivoo, omilla lempipäällisillään.

Tämän päivän puuroon tuli kaurahiutaleiden ja -maidon lisäksi tällä kertaa myös hieman kookosmaitoa. Rakastan kookosta maanisesti ja kookos sopii mielestäni kaikkeen. Jos et itse kuulu kookosfanien joukkoon, voi kookosmaidon helposti jättää reseptistä pois ja lisätä kauramaidon määrää himpun verran.

Puuron päälle laitoin, jälleen kerran, juuri niitä juttuja mitä kaapista löytyi. Tällä kertaa siellä oli säilykepersikkaa ja pähkinöitä, sekä hieman tuoretta minttua. Muita hyviä päällisiä ovat esimerkiksi kaikenlaiset marjat, banaani, pannulla nopeasti karamellisoitu omena (NAM), siemensekoituset, goji-marjat, kiinteät sitrushedelmät sekä puuroon sävyjä tuovat mausteet, kuten kaneli sekä kardemumma.

 

 

Iltapäivän lempeä tuorepuuro

puuron ”pohja”:

pari kourallista kaurahiutaleita

sopivasti kauramaitoa +

pari ruokalusikallista paksua kookosmaitoa

(maitoja niin että hiutaleet kunnolla peittyvät)

 

lisäksi:

ripaus himalajansuolaa

1 – 2 tl kotimaista juoksevaa hunajaa

päälle: persikkaa, pähkinöitä, tuoretta minttua

 

-Sekoita kaurahiutaleet sekä kauramaito. Lisää kookosmaito sekä suola ja hunaja seokseen.

-Laita puurokulho yöksi jääkaappiin tekeytymään.

-Seuraavana päivänä puuro on valmista nautittavaksi! Lisätään sen päälle vain lisukkeet sekä mahdollisesti hieman lisää hunajaa, jos puuro kaipaa lisämakeutusta.

-Päälle voi ripsaista myös hieman kanelia tai kardemummaa lisämakua tuomaan. 

 

Eli siitä herkkuvälipalaa nyt kaikkien iltapäiviin.

Eli: puuroperjantai! Uusi konsepti on syntynyt… 😉

Ihanaa viikonlopun alkua kaikille!

 

 

Elämä Fiiliksiä

Erään rescuekoiran tarina

helmikuu 22, 2018

 

 

 

Hugo. Tuo karvainen pötkylä, joka kuuluu yhtä erottamattomasti elämääni kuin jokapäiväinen aamukahvini. Sekarotuinen rakas möykkyni, jonka kanssa ollaan tämän reilun muutaman vuoden yhteiselon aikana nähty aika lailla kaikki elämän eri sävyt, koettu enemmän kuin olisi ehkä tarpeenkaan.

Hugo saapui elämääni Espanjasta. Tai siis ei oikeastaan saapunut, sillä hain tuon silloin vielä itselleni täysin tuntemattoman koiran itse tänne Suomeen. Matka oli vain parin päivän pituinen, mutta väittäisin sen olleen aika lailla game changer omassa pikku universumissani. Jotain nimittäin naksahti tuolloin paikoilleen, vähän kaiken suhteen. Olen aika varma, että ilman rohkeuspyrähdystäni lähteä yksin Espanjaan hakemaan luokseni rescue-koiraa 17 neliön kämppääni en olisi tässä. Nykyisessä perheessäni, mieheni kanssa ja lapsi kainalossa. Hugon hakeminen luokseni käynnisti nimittäin elämäni syövereissä jonkinlaisen maagisen prosessin, jota en oikein vieläkään osaa kuvailla.

Olin Hugon luokseni tuloa edeltävinä aikoina Kalliossa asuva sinkku, joka ei osannut kuvitellakaan elämänsä tulevia käänteitä. Tuolloin ajattelin tulevaisuuteni sisältävän hyvinkin mahdollisesti maineen hulluna koiranaisena, joka ei koskaan mene naimisiin tai hanki lapsia. Joten siksi oli toimittava: olihan hullulla koiranaisella oltava…no, koira.

Matka Espanjaan jäi mieleen monestakin syystä. Minut majoitti kotiinsa aivan ihana brittipariskunta, joka asui itse vakituisesti Espanjassa ja toimi siellä aktiivisesti rescuekoirien sijaisperheenä. Koiria talossa olikin noin kymmenen (en ikinä ihan ehtinyt laskemaan kaikkia) ja meno sen mukaista. Hullun koiranaisen sieluni nautti.

Tavatessani Hugon en ollut ihan varma oliko se koira vai papukaija. Se nimittäin istui hoitoperheensä isännän olkapäällä koko sen ajan kun olin heidän luonaan, Hugoon tutustumassa.

Oli vaikeaa lähteä Hugon kanssa hoitoperheen luota, sillä oli selvää että Hugosta oli tullut heille jo rakas. Oli kuitenkin vain karaistava itsensä, napattava koira kainaloon ja lähdettävä kohti lentokenttää. Repussa koiran passi ja terveystiedot, päässä suriseva määrä ajatuksia.

Koko paluulennon ajan jännitin itseni melkein tainnuksiin miettiessäni pientä koiraa koneen ruumassa. Pelkäsin sen saavan sydänkohtauksen kaikista päivän kokemuksistaan. Onneksi sain Hugon kuitenkin suhteellisen ehjänä takaisin koneen syövereistä. Punainen villapaita päällään se hytisi kopassaan, oli ilmeisesti joutunut odottamaan ulkona loskasateessa ennen lentokentän sisätiloihin pääsyä. Siinä hetkessä tunsin sen ensimmäisen kerran: valtavan rakkauden määrän sen ransumaista olemusta kohtaan.

 

Kotona Kalliossa ensimmäiset päivät olivat todellista kuherruskuukausiaikaa. Hugo oli maailman suloisin pentu ja tuli toimeen kaikkialla sekä kaikkien kanssa. Mikään nero se ei ollut; se innostui kaikesta niin täysillä että juoksi useamman kerran iloitessaan päin roskapönttöjä. On se niin söpö, mietin penturakkauden sokaisemalla mielelläni.

Viikot ja kuukaudet kuluivat ja Hugosta tuli esiin uusia puolia. Niitä vähemmän söpöjä. Se alkoi haukkua, ensin koirille ja sitten rappukäytävän kolahduksille. Sitten lenkeistäkin muotoutui haastavampia; Hugo oli päättänyt alkaa vetämään remmissä, ravihevosen voimilla (mistä se ne sai?).

Sitten tapahtui jonkinlainen ihme: minä, hullu koiranainen, menin naimisiin. Yhtäkkiä meitä olikin kolme. Kämppäkin vaihtui, mutta neliöitä tuli vain muutama lisää.

Hermoja koeteltiin edelleen ja enenevissä määrin koiralenkeillä: Hugo veti ja remusi ja häpesin usein silmät päästäni. Kävimme myös koirakoulussa. Se ei mennyt ihan nappiin. Yksikin kerta päättyi siihen, että itkin miehen olkapäätä vasten koirakoulun parkkipaikalla aavistuksen ylidramaattisesti: En osaa olla hyvä äiti tolle!. Siinä tilanteessa koko koulutustunnin ajan häröilleen koirani olemus oli anteeksipyytelevä, se tuntui tietävän etteivät sen osakkeet olleet kovinkaan kuumaa kamaa siinä hetkessä.

Pikakelaus tähän päivään: Hugo on monella tapaa aivan eri koira kuin ennen. Se on oppinut hillitsemään itsensä paremmin (ei aina, mutta usein) ja on kotona varsinainen sylikoiralöllykkä. Surullista kyllä, se on myös sairaampi. Viime joulukuussa Hugo sairastui vakavasti, sillä diagnosoitiin elinikäinen sairaus. Onneksi se on toipunut heikommasta olotilasta hyvin ja lääkkeiden avulla on sen elämänlaatu aika lailla normaalia kohti menossa.

 

 

Ja: vaikka Hugo onkin aiheuttanut pääkoppaani enemmän harmaita hiuksia kuin moni muu asia niin lause, jota juuri nyt mietin tuota matolla makailevaa pötkylää katsellessani on…

Kaiken se kestää. Muutot, sairauden, lapsen tulon ja emäntänsä hulluimmatkin päähänpistot.

Huhtikuussa suuntaamme uuteen koirakouluun Hugon kanssa ja luulenpa, etteivät tulevat koulutuskerrat tule aiempien tyyliin päättymään kyyneliin.

 

Ollaan nimittäin molemmat kasvettu ja kehitytty aika paljon tässä matkan varrella.

Tuo karvapukuinen Amor ja minä.

Hugo, Te quiero!

 

Elämä Fiiliksiä

Varovasti nyt / tää hetki on hauras

helmikuu 21, 2018

 

”Hei varovasti nyt tää hetki on hauras

Yksikin väärä sana voi tuhota sen

Varovasti nyt tää hetki on hauras

Varovasti nyt tai sä tuhoat sen

Varovasti nyt tai sä tuhoat sen…”

 

Egotripin Varovasti nyt -biisin sanat nousivat eilen mieleen, auringon lävistäessä asunnon ja tehden kaikesta hetkeksi niin kirkasta ja selkeää.

Saman kappaleen sanat ovat myös aika ajoin pyörineet päässäni katsellessani lastani: niin pieni ja suuri samaan aikaan. Häntä, joka on aivan tietämätön ja samalla kaikkitietävä. Hahmo, joka on vielä niin söpön muumimaisesti lapsenpyöreä ja toisaalta myös yhtäkkiä pieneksi pojaksi venähtänyt tyyppi, joka juoksee pihalla itse keinuille.

Olen tajunnut, että hetkien hauraus korostuu aivan uskomattomalla tavalla silloin, kun saa lapsen. Ja kyllähän se pätee myös moniin muihin suuriin elämänmuutoksiin; rakastumisiin ja eroihin, menetyksiin ja suuriin saavutuksiin, uskalluksiin hypätä ja toisaalta rohkeuden hetkiin, jolloin jää paikoilleen vaikka mieli haluaisi ujosti vetäytyä muualle. Noina hetkinä, jolloin kaikki on vähän syvempää ja vahvempaa sen tajuaa: tämä hetki on kohta ohi.

Kevät on ehdottomasti lempparini vuodenajoista – ja se on myös erinomainen sesonki hetkien kauneuden arvostukselle. Keväässä kaikki on samaan aikaan todella haurasta ja voimakasta. Pienet orastavat koivunnuput ovat vain hetken paikoillaan; jo seuraavana päivänä voi puissa odottaakin tuulessa helmeilevät vaaleanvihreät lehdet. Lintujen laulu taas on kevään alussa ensin vähän varovaista – kunnes sitten se yhtäkkiä kajahtaakin suloisesti korviin jokaisessa puistossa ja kadunkulmassa. Elämä tulvii syliin keväällä, jos sen vain antaa niin tehdä.

 

 

Hetkessä eläminen on nykyään myös aikamoinen trendisanonta. Pitäisi osata pysähtyä ja vain olla, ettei elämä aja ohitse. Aina se ei tosiaankaan ole helppoa. On paljon helpompaa antaa arjen jyrätä päälle, näplätä kännykkää jokaisessa tyhjässä hetkessä, vaihtaa kirjan lukeminen Netflixiin ja juurekset sekä vihannekset puolivalmisteisiin. Sillä tässä nykymaailman menossa hetkiin pysähtyminen on oikeasti välillä hemmetin vaikeaa. Se vaatii myös tiettyä kapinahenkeä: minähän hitto vie istun tässä puistonpenkillä, vaikka koko Helsinki tuijottaisi kuinka. 

Tänä keväänä aionkin ottaa itselleni oikeudet nauttia hetkistä, elää aina päivän sen salliessa kuin Etelä-Ranskan vuosistani mieleen jääneet naapurit ja tutut: niin, että aina on aikaa oluelle tai kahville. Leipomosta voi ostaa sen övereimmän leivoksen keskellä viikkoa ihan helposti, sillä pourquoi pas, miksi ei? Ja sitten se leivos myös oikeasti nautiskellaan, cappuccinon kera ja rauhassa.

En nimittäin osaa sanoa teistä, mutta itse ainakin kaipaisin elämääni enemmän hetkien taikaa ja vähemmän säntäilyä sekä puhelimen muistutuksia. Lisää aamuja, jolloin kelloa ei tarvitsisi vilkuilla ja vähemmän hetkiä, jolloin tuntuu kuin eläisi elämää pikakelauksella.

 

 

Miten sitten pitäisi aivan käytännön tasolla toimia, että sitä osaisi hellittää otetta ja luottaa, että hetket kantavat?

En ole ihan varma, mutta sitä ajattelin tässä selvitellä.

Yhdessä kevään kanssa.

 

 

Kauneus

Ihonhoidon verkkovalmennus pelastaa väsyneen hipiän?

helmikuu 18, 2018

Päätin ottaa keväiseksi tavoitteekseni palauttaa iholleni siitä talven aikana hiljalleen hiipuneen hehkun. Kasvojen ihoni on jo pitkän aikaa ollut suhteellisen mutkaton hoidettava, mutta onhan hipiässä toki tiettyjä (suomalaisille ah-niin-tyypillisiä) haasteita: on pintakuivuutta sekä couperosa-taipumusta.

Viime ajat ovat rasittaneet ihoani ihan uudella tavalla: vähäiset yöunet, stressi ja muuttuvat tilanteet (muutto, yrityksen kiemurat ja muut) näkyvät kalpeilla kasvoillani väsymyksenä ja elottomuutena. Olenkin päättänyt, etten enää halua katsella nuupahtanutta peilikuvaani, eli nyt viimeistään on aika saada se ihon kadonnut hehku takaisin- god dammit! Ja tämä toiveeni ei siis liity paineisiin näyttää tietynlaiselta ulkomaailmalle, vaan omaan olooni ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

Uskon vakaasti ravinnon voimaan ihonhoidossa, sillä oma ihoni reagoi herkästi esim. maitotuotteisiin sekä liialliseen sokerin puputukseen. Aionkin heitellä tuleviin smoothiesekoituksiini aiempaa enemmän viime kesänä kasvimaalta poimittua lehtikaalia ja pinaattia, sillä lehtivihreän supervoimiin uskon niin ihonhoidon kuin terveydenkin saralla.

Olen ottanut ihonhoidon suhteen myös ihan uudenlaisen jutun testiin: olen parhaillaan mukana Twistben järjestämässä ihonhoidon verkkovalmennuksessa. Koko juttuun kuuluu laajasti asiaa ihonhoitoon liittyen: valmennuksessa käydään läpi ihon biologian lisäksi mm. elämäntapojen vaikutusta ihon kuntoon sekä kosmetiikan raaka-aineiden maailmaa.  Valmennus on mukava paketti jo ihan siitäkin syystä, että sen tausta-ajatus ei ole myydä mitään tiettyä ihonhoitolinjaa tai brändiä. Arvostan myös sitä, että materiaali on pakattu erittäin selkeään muotoon ja lisäksi tarjolla on extra-materiaalia viikottain: nämä matskut voi sitten valinnaisesti käydä läpi, mikäli kiinnostusta ja aikaa löytyy.

 

 

Verkkovalmennuksen materiaalit saapuvat osallistujille maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin – ja ne voi käydä läpi ihan omaan tahtiin. Olen vasta kurssin ensimmäisellä viikolla, joten vielä en osaa omakohtaisia kokemuksia laajemmin teille jakaa – mutta aion raportoida fiiliksistä kurssin loppupuolelta – sekä kertoa mikäli ihossani on (toivottavasti!) tapahtunut positiivisia muutoksia. Erityisesti odotan osiota, jossa käsitellään kosmetiikkaa sillä luulen sen sisältävän paljon itselleni ihan uutta tietoa.

Oikeasti aika jännää nähdä mitä ihon kanssa kevään aikana tapahtuu… Ihmeitä, I hope! (hahaa)

 

Hehkuvaa ihoa odotellessa aion nyt kirmata pakkaspäivän aurinkoon koiran kanssa, eli metsälenkille vie tieni…

Ihanaa sunnuntaita kaikille!

 

Fiiliksiä

Unelmakarttoja, intoilua ja leveitä hymyjä

helmikuu 17, 2018

 

Tiedättekö sen olon, kun löytää pitkästä aikaa mielettömän flow-tilan jonkun asian suhteen ja sitten se onkin menoa? Mieli kirkastuu, askel kirii tahtia reippaammaksi, hymy vääntyy pakostakin laajemmille leveysasteille.

Sellainen fiilis on tänään.

Ja tässä ärsyttävänkin innostuneessa mielentilassani aion askarrella viikonlopun aikana itselleni tälle vuodelle unelmakartan. Edellisen kartan tein aikanaan, monia vuosia sitten, Jenkeissä asuessani – ja kappas kummaa, kaikki kartan järjettömimmätkin unelmat ovat toteutuneet. (!) No okei: hevonen puuttuu vielä.

Mutta nyt: ei muuta kuin liima ja sakset kauniiseen käteen ja askartelemaan – saas nähdä mitä siitä sitten seuraa…

Ihanaa viikonlopun jatkoa kaikille!

 

 

Fiiliksiä

Kaikki on asenteesta kiinni

helmikuu 15, 2018

No ei, ei kaikki. Tietenkään.

Mutta aika moni asia kylläkin.

Tätä mietin tässä yksi päivä, kaaoksen elementtejä sisältäneen aamun jälkeen, stressihikikarpalot edelleen otsallani heiluen. Oli kylmä, loskaista, lapsi kiukutteli ja koira haukkui naapurille. Oli arki.

Itselläni on muutenkin viime aikoina useaan otteeseen ollut olo, etten ole oma itseni. Ärsyynnyn helpommin ja monet pienet (=mitättömät) asiat ärsyttävät. On paineita yrityksen pyörittämisestä, äitiydestä, unohtuneista to do-listoista, olohuoneen maton (edelleen putsaamatta olevista) tahroista, muuton jäljiltä yhä kasoina laatikoissani lojuvista tavarapinoista, vauvakirjan täyttämisestä, monipuolisesta ruokailusta, lapsen loputtomista välipaloista ja niiden kokkailuista, sisustamisesta ja siivoamisesta, koiran lääkityksestä ja hammaskivestä, kuivista hiuslatvoista ja finneistä leuassa….

Mutta sitten. Tauko, pysähtyminen, hengitys sisään. Ja toinen ulos.

Aina kun muistan ottaa vähän etäisyyttä arjen stressin aiheuttajiin, katsoa niitä kauempaa ja ikäänkuin ulkopuolisena, tajuan että kyllä tästä selvitään. Kaikki on jo hyvin.

Kaikki on jo hyvin – ehkä paras ja toimivin mantra ahdistusta aiheuttaviin tilanteisiin ja päiviin. Ja toki: eihän pelkän hokeman loruttelu mielessä auta aina. On elämäntilanteita, suruja, menetyksiä ja ongelmia jotka ovat aivan eri tasolla: ne ovat syvempiä ja tummempia kuin arkipäiväiset haasteet.

Mutta juurikin ne pienemmät ongelmat – vaikkeivat ne aina pieniltä tunnukaan – ovat vähän helpommin mittasuhteisiin aseteltavia kun vain hetkeksi hengähtää ja ottaa aikalisän kaikesta. Vetää tuolin alleen, ottaa kahvikupin käteen ja hetken viis veisaa velvollisuuksista.

Suosittelenkin kaikille kaltaisilleni stressaajille seuraavaa: ota tavaksi ottaa jokaisesta päivästä pieni hetkinen täysin aivovapaalle olemiselle, vaikka taukosi olisi vain viiden minuutin pituinen. Lue höttölehteä ja uppoudu juorujen ihanan turhaan maailmaan. Tai lähde vaikka pihalle, tee muutaman minuutin happihyppely ja kuuntele samalla lempibiisiäsi.

Sillä vaikkei aivan kaikki ole asenteesta kiinni niin todella, todella moni asia on.

Ja se asenne on kuin maali, jolla elämän maalaa.

Päivät voivat olla loskanharmaita jos sutimme siihen suuntaan niitä sävyttää.

 

The choice is ours. 

Vinkit

Instagramin helmiä x 3

helmikuu 11, 2018

Instagram on jo pitkään ollut oma henkilökohtainen lempparini, jos somekanavien houkuttavuutta vertaillaan. Ja tiedän kyllä helposti, mistä tämä vetovoima juontaa juurensa: Insta on vähän niinkuin lehti – ja lehtiähän meikäläinen rakastaa. Ja toki: paperiset  lehdet ovat ihan oma juttunsa, ehdottomasti. Mutta arkikiireiden lomassa Insta toimii hyvin sekalaisena ”digilehtenä”.

En edes välitä siitä, että monet kuvista ovat lukuisten filtterien sävyttämiä – so what? Minusta on mahtavaa, että nykyteknologian avulla voi kuka tahansa ottaa kuvan puhelimellaan ja sitten kikkailla sitä haluamaansa suuntaan, antaa luovuuden kukkia ja heittää otokseen vaikka glittersadetta ja kourallisen yksisarvisia. Sillä oikeasti: ei kaikki ole niin vakavaa, eikä kaiken tarvitse olla niin realistista. Ja toisaalta, kuten kaikista somekanavista, saa Instagramistakin oman näköisensä hallinnoimalla seuraamiaan tilejä. Joten jos yksisarvishattarahöttö-tilit eivät nappaa, voi seurata vaikkapa suurten aikakauslehtien kanavia, Obaman uutta säätiötä tai vaikkapa lempikirjailijaansa. Itse olen valinnut omaksi Insta-sekoituksekseni monisävyisen kokoelman erilaisia tilejä, jotka ovat kaikki itseäni aidosti kiinnostavia. Eli omassa Insta-feedissäni kulkevat näin ollen sulassa sovussa superfood-ruokatilit, Antti Holman päivitykset (jotka aiheuttavat usein suusta pääseviä outoja hörähdyksiä kun yritän pidättää nauruani bussissa/julkisella paikalla) ja harmoniset sisustuskuvat. Mahtava sekametelisoppa siis.

Tänään ajattelin esitellä muutamat Instagram-tilit, jotka ovat kaikki aivan erilaisia keskenään – ja silti jokaisessa on jotain joka vetosi itseeni heti. Tässä ne ovat, olkaapas hyvät:

 

caileigh_belle (molemmat kuvat yllä)

En suoraan sanoen muista yhtään, miten tämän tilin löysin mutta mitäs siitä! Caileigh-nimisen australialaismimmin ruokakuvat ovat kuolattavan ihania. Tykkään siitä, ettei kuvien tausta ole vitivalkoinen vaan tili on tummempien sävyjen värittämä. Kaunista. (Varoitus: tilin selailu aiheuttaa akuutin nälkätilan)

 

 

bookbento

Tämän tilin löysin etsiessäni kuvia lounasrasioista (kyllä, harrastan outoja asioita). Tykästyin heti kuvien simppeliin ja toimivaan ideaan: otoksessa on aina kirja sekä asetelmaan sopivaa pikkutavaraa. Book Bento Boxin seuraamisesta on oikeasti hyötyäkin sillä kirjat eivät ole mitä tahansa teoksia, jotka ovat vain estetiikan nimissä kuviin lätkäistyjä – vaan ne ovat ihan oikeita lukuvinkkejä.

 

 

finelittleday

Göteborgilaisen taiteilija-Elisabethin skandinaavisen harmoninen ja arkisella tavalla upean visuaalinen tili. Tämän sivun katselu toimisi varmasti myös hyvänä koti-ikävän lievittäjänä jos reissaisi pitkän aikaa poissa Suomesta – sen verran tuntunoloisia ovat ruotsalaisen mielenmaiseman sävyt.

 

 

Sellaiset Instagram-helmet tähän sunnuntaihin. Ihanaa laskiaispäivän jatkoa kaikille!

 

 

Ruoka

Keväistä kasvismaniaa

helmikuu 6, 2018

 

Aion pian ryhdistäytyä blogin reseptiikka-puolen kanssa ja tarjoilla teille kattauksen erilaisia vegereseptejä, erityisesti arkeen sopivia nopeita ateriakokonaisuuksia (sillä niitä on kovasti toivottu).

Nyt saa kehiin heittää vielä omia toiveitaan, mikäli niitä löytyy. Kaipaatko raikkaita ideoita erilaisiin aamiaisiin – vai ehkä nopeisiin arki-illallisiin? Vai ovatko toimivat välipalat mahdollisesti se juttu, joka kaipaisi fiksausta vähän uudenlaiseen suuntaan?

Kommentoikaa ihmeessä – toteutan toiveita sitten tulevina kuukausina parhaani mukaan.

 

Pus & ihanaa tiistain jatkoa kaikille!

 

Reissut

Haikeaa rakkautta Ranskassa

helmikuu 5, 2018

Olenko kertonut koskaan menneisyydestäni ranskattarena?

Tai no, en oikeastaan virallisesti ole koskaan asunut Ranskassa muutamaa kuukautta pidempää ajanjaksoa putkeen, mutta  pääsinpähän käyttämään sensuellin loisteliaalta kalskahtavaa ranskatar-sanaa edes kerran itseäni kuvaillessani.

Palataan kuitenkin tarinan alkujuurille eli Etelä-Ranskan syvimpään ytimeen, paikkaan, jossa aikanaan vietin suuren osan lapsuudestani.

Yhteinen taipaleeni aurinkoisen pikkukaupunkini kanssa alkoi siitä, kun vanhempani päättivät ostaa Etelä-Ranskan syvimmästä ytimestä talon, joka oli tuolloin (ystävällisesti sanottuna) hyvinkin kyseenalaisessa kunnossa. Itse olin noihin aikoihin komeat kolme kuukautta vanha – joten omakohtaisia muistoja en alkuajoista Ranskan talollamme omista.

Näin kuitenkin kävi, perheestämme tuli tuon eteläranskalaisen rähjäisen kerrostalopätkän omistajia. Huomioksi tähän kohtaan: kerrostalonpätkä kuulostaa ehkä loisteliaalta, mutta talot tuolla seudulla ovat vähän eri asia kuin meillä Suomessa. Eli vaikka tosiaan omistimmekin kokonaisen osan kerrostaloa, ei se vielä itsessään todellakaan tarkoittanut mitään glamourlaiffia – päinvastoin. Talossa oli neljä kerrosta plus kellaritaso, mutta jokainen kerros oli kuitenkin itsessään pienikokonen, yhden huoneen suuruinen. Ja kellari taas – no, se onkin ihan toinen tarina… Sen paikan tomuinen fiilis olisi voinut kätkeä uumeniinsa lähes mitä tahansa. Ja niin se tekikin… but that’s a whole other story.

Alun haasteista huolimatta (taloremontti + ranskalainen byrokratia + remonttimiehet jotka saapuivat töihin pari viikkoa myöhässä ym. ym.) Ranskan talomme nousi perheeni rakkauden ja remppasisun myötä uuteen kukoistukseen. Itse en toki voi ottaa hommasta mitään kunniaa sillä vaippaikäisenä tuskin juurikaan osallistuin talon kunnostuksiin tai muihin töihin, mutta joka tapauksessa tuolla hassulla, kapealla kerrostalonpätkällä on aina ihan oma, lämpöinen paikka sydämessäni.

Vaikka perheeni myöhemmin hajosi vanhempieni eron myötä ja talokin myytiin, säilyivät Ranskan muistot aina mielessäni vahvoina ja haaveilin vuosien ajan paluusta tuolle toiselle kotiseudulleni.

Ja sitten, viime kesänä, pääsin käymään rakkaan ex-kotitaloni luona ja kaupungissa, jota olin kaivannut enemmän kuin tajusinkaan.

Lomailimme tuolloin perheeni ja ystävien kanssa Nizzan läheisyydessä ja kaupunkini oli suhteellisen helpon ajomatkan päässä yhden reissupäivämme muista kohteista: ja niinpä siis pääsin palaamaan vanhoille kotiseuduilleni, parin pienen hetken ajaksi.

Näin plataanipuut, tutun toriaukion, pienen ruokakaupan tutulla paikallaan, vakio boulangerien sekä ulkokahvilan, jonka pöydissä notkuen join lapsuusvuosien varrella varmasti ainakin tuhat pulloa Oranginaa. Edellisen kerran olin käynyt rakkailla Ranskan kulmillani lapsena, olisinkohan ollut ehkä reilun kymmenen? Näin ollen väliin mahtui siis lähes parikymmentä vuotta: paljon elämää, iloja ja itkuja, seikkailuja ja surua. Ja silti: siellä se vaan oli. Kaupunkini. Lekotteli auringonpaisteessa, yhtä rennon leppoisana kuin aina. Olisi tehnyt mieli halata, mutta se nyt on vähän hankalaa kokonaisen pikkukaupungin ollessa kyseessä.

Niinpä sitten vähän hämmentyneenä tyydyin kulkemaan tuttuja katuja kaupungin poikki, pysähtymään kahvilla, hakemaan leipomosta välipalaleivän, sanomaan Bonjour! ja Ah oui, ca va! ihan niinkuin joskus ennenkin. Se oli outoa, kaunista ja aika haikeaa. Lämpö ja suru läikähtelivät kilpaa jossain sieluni uumenissa.

Pari tuntia kestäneen hetkisen jälkeen piti jatkaa matkaa, oli muitakin paikkoja joihin seurueemme oli sinä päivänä reissaamassa. Tuona päivänä oma mieleni ei kuitenkaan ollut enää aidosti mukana iltapäivän myöhemmissä menoissa. Se jäi harhailemaan sinne jonnekin: tutuille pikkukujille, patongintuoksun ja vapaana kulkevien kissojen sekaan.

Auto starttasi, suuntasimme tielle joka veisi pois kaupungista. Hengitin sisään tuttua ilmaa: pehmeää ja lämmintä.

Mutta yhden asian päätin.

Ja niinpä kuiskasin kaupungilleni:

Seuraavaan kertaan, à bientôt…”

Bloggaaminen

Olen huono bloggari – tässä syyt siihen

helmikuu 1, 2018

 

Tajusin tänään, että taidan olla aika surkea bloggari. Minulla oli (harvinaisesti) hetki aikaa lueskella hienoa Aamukahvilla-blogia, ihastella sen kuvia ja taidokkaita tekstejä. Ihastellessani kyseisen blogin kirjoittajan, Henriikan, sanan säilää iski tajuntaani kylmä havahtumisen fiilis: voi juma olen huono bloggari.

Tämä johtuu muun muassa seuraavista seikoista:

En kykene selkeän säännölliseen postaustahtiin. Syytän tästä kyllä ihan rehdisti elämäntilannetta, mutta silti se vähän nolottaa. Kun pitäisi tuottaa jatkuvasti jotain sillä blogilla olisi hyvä olla sitoutunut yleisö. Ouh.

Saan monenlaisia ideoita, eri aiheista, koko ajan. Näin ollen en ole osannut linjata blogini ytimeksi mitään yhtä tiettyä teemaa.

Kännykän kuva-arkistoni huutaa tyhjyyttään mikäli sieltä haluaisi löytää kuvia vaikkapa rennoista sunnuntaibrunsseista, kivoista kirppiksistä Berliinissä, pastellisävyisistä taivaanrannoista tai tuliterästä juoksuasusta. Sen sijaan puhelimeni muisti on täynnä kuvia lapseni takaraivosta (kts. kuva), leikkauskauluri päässään ympäriinsä hiihtelevästä koirastamme sekä asunnostamme – kuvissa on aina mikä milloinkin nurkka uudesta kämpästämme (ilmeisesti kuvan ottamishetkellä olen saanut taas jonkun sisustusidean – mutta kuvia selatessa en ikinä muista minkä).

Edelliseen kohtaan vedoten, blogini kuvamaailma ei tosiaankaan ole aina harmonisen yhtenäinen. 

En ehdi käymään blogikekkereissä. Tämä seikka johtuu useimmiten eräästä pienestä, takatukkaisesta miehestä. Tosin jos rehellisiä ollaan: mitkään kemut missään eivät aidosti koskaan voi voittaa edes sitä harmaintakaan hetkeä hiekkalaatikolla päivittäisen kavaljeerini seurassa.

Edellisestä pointista tullaan aasinsiltaa pitkin tähän: olen tylsä. Vietän päiväni tosiaankin aika lailla siellä hiekkalaatikolla, Prismassa, metsissä ja puistoissa, pyykkikonetta tyhjentämässä ja (jälleen uutta) ateriaa kokkaamassa. Mutta sitten vielä suurempi tunnustus: tykkään elämästäni ihan hulluna. Vaikka joskus lapsiarkimylly hieman puuduttaakin (sillä ketä se ei puuduttaisi?) niin itselleni aika kotona poikani kanssa on korvaamattoman hienoa. Joka päivä teemme retkiä, käkätämme aivan järjettömän huonoille jutuille ja bongailemme autoja (bussit ja pakettiautot ovat parhaita). Eli siis: tylsää blogikansalle – mutta sydämelleni? Ihan parasta.

Sellainen bloggari siis täällä. Ja sanottakoon niille, jotka saattavat lukea tämän jutun luullen, että se ei olisi tehty ironia mielessä ja pilke silmäkulmassa: älkööt huoliko! Olen nimittäin tullut sellaiseen ikään (eläköön 31), etten oikeasti välitä enää siitä ”mitä pitäisi” tai ”mitä saisi” tehdä. En enää.

Nyt vain koen, nautin ja teen. Ja tietty: bloggaan. Juuri sillä tavalla kuin elänkin: vähän sekavasti, mutta aina täysin sydämin ja hommaan heittäytyen.