Fiiliksiä

Entä jos olenkin jo täydellinen?

syyskuu 18, 2017

Tänään on luvassa juttua mahtavasta päivästä, jonka hiljattain vietin Studio Metsän Erika Lindin kanssa.

Erika on ammattivalokuvaaja, jonka töihin tutustuin alunperin luettuani Me Naisten artikkelin, jossa esiteltiin ainutlaatuista kuvauskonseptia jota Erika työssään harjoittaa. Kirjoitinkin sitten tuosta Me Naisten jutusta Violan-blogiini (juttu arkistoitu nyt tänne uusille sivuille ja löydät sen täältä) ja hups vaan, yksi asia johti toiseen ja niinpä päädyimmekin viestittelemään netin kautta Erikan kanssa, sekä lopulta myös järkkäilemään yhteisen valokuvaussession.

Ennen itse valokuvausta tapasimme Erikan kanssa kahvittelujen merkeissä, jotta pääsimme hieman tutustumaan ennen fotailuja. Erika kertoi, että hän tapaa aina kuvattavansa tähän tyyliin ennen itse kuvauspäivää sillä hän haluaa aidosti saada kuvan siitä, millainen tyyppi onkaan tällä kertaa hänen kameransa linssin edessä.

Meidän tapaamisemme alkoi ihan suhteellisen maltillisesti smoothie-juomia hörppien ja mukavia höpötellen – mutta nopeasti siitä tulikin varsinaista nauruhepulointia – päivän hekottelut tulivat todellakin täyteen kaffedeittiemme ansiosta tuolloin!

Itse valokuvaus tapahtui kun kahvitteluistamme oli kulunut pari päivää ja paikkana oli Helsingin Kaskisaari. Loppukesän iltavalon pehmeydessä kylpevä luonto ja kaupungin vilinästä muistuttava pyöräilijöitä vilisevä silta saivat heti olon kotoisaksi, ympärillä oli kivasti tilaa kuvailla mutta myös sopivasti elämää.

Kuvausten tavoitteena oli ottaa fotoja sekä yritykseni nettisivulle että tänne uuden blogin puolelle.

Itselläni lähtötilanne oli siis hieman erilainen kuin Erikan kuvattavilla yleensä, sillä tarpeeni valokuvaukselle oli enemmänkin käytännönläheinen kuin itsetuntooni tai muihin sisäisen maailman seikkoihini liittyvä.

Yllätyin kuitenkin huomatessani, miten paljon ajatuksia kuvaus itsessäni herätti.

Kuvausilta itsessään oli niin rento, etten tuolloin stressannut mistään tai muutenkaan miettinyt valokuvieni onnistumista. Luotin Erikaan täysin ja kuvien ottaminen oli yksinkertaisesti hauskaa.

Mutta se jälkipuinti, se yllätti. Tapasimme siis Erikan kanssa kuvausten jälkeen, parin päivän päästä Kaskisaaren huvitteluista, ja tuolloin huomasin oikeasti vähän jännittäväni. En tiennyt mitä odottaa. Ja kun sitten näin kuvani – joita oli monia kymmeniä – oli oloni ristiriitainen. Kuvat olivat nimittäin todella, todella kauniita kokonaisuuksia – mutta monien otoksien kohdalla huomasin etsiväni niistä vain itseeni (omasta mielestäni) kohdistuvia vikoja. Milloin oli eestiotsis ja milloin näkyivät rypyt tai kropan virheet.

Sulattelin fiiliksiäni jonkun aikaa ja katselin kuvia parin päivän aikana useasti, kuten Erika oli neuvonut. Hän myös viisaasti ohjeisti näyttämään kuvia parille läheiselle, ja niin tein. Yllätyinkin siitä, että esimerkiksi mieheni tykkäsi eniten parista sellaisesta kuvasta jotka olivat omasta mielestäni milloin mitenkin todella huonoja.

Muutaman päivän päästä osasin jo katsoa kuviani vähemmän kriittisesti. Tuolloin aloin myös miettiä tätä koko hemmetin ulkonäkökulttuuria ihan uusin silmin; mitä opetan pojalleni tästä maailmasta, itsetunnosta ja merkityksellisistä asioista jos hän huomaa minun etsivän jokaisesta kuvastani ensimmäisenä ne oletetut virheeni?

Ja ennen kaikkea…. mitä jos olenkin jo hyvä, täydellinen minä juuri nyt, tässä hetkessä?

Tietysti tulen myös muuttumaan – en tule aina näyttämään samalta: kroppani voi olla viiden vuoden päästä erilainen (ja varmasti onkin) ja kasvoissani on mitä luultavimmin uusia pieniä juonteita. Mutta tuolloinkin voin kysyä itseltäni jälleen sen kysymyksen: mitä jos olenkin täydellinen, juuri tässä ja nyt?

Täydellinen minä, uniikki yksilö jollaista ei ole toista kappaletta tässä maailmassa.

Ja silloin mietin, että dämn, sellaista asennetta haluan pojalleni opettaa.

Haluan kertoa ja näyttää esimerkilläni hänelle, että aina voi kehittää itseään – niin henkisesti kuin fyysisestikin – mutta yksi asia on varmaa. Tässä hetkessä itsensä rakastaminen on aika upea juttu. Sillä siitä ei varmasti voi seurata muuta kuin hyvää.

 

Näin ollen voisinkin tähän loppuun tiivistää, että Studio Metsä -kuvaussessio olikin yllättävän ajatuksia herättävä kokemus, jopa jonkinlaista terapiaa. Se tosiaan herätteli oman itsekritiikin äärelle.

Ja nyt kun viikkoja kuvauksista on jo kulunut, voin iloisena ja onnellisen keveästi todeta että tykkään kuvistani ihan hulluna. Sekä itseni että koko niiden upeiden kokonaisuuksien vuoksi.

Ja se on aika paljon se, yhden kuvaussession tuloksena. Se, että huomaa hyvien fiilisten itseään kohtaan oikeasti saaneen uuden tason. Sellaisen, jossa voi hekotella urpoillekin otoksille ja toisaalta myös aidosti ihastua niihin kivoihin kuviin. Sanoa itseään rakastaen – muttei itserakkaasti – että wau oonpas mä aika upea tyyppi.

 

Näin ollen ainoa oikea tapa lopettaa tämä postaus on sanoa: Kiitos Erika, olet mahtava! 

 

 

Uncategorized

Lauantain piristäjät

syyskuu 16, 2017

Hehei ihanat ja pahoittelut muutaman päivän hiljaisuudesta! Täällä ollaan kuitenkin, jälleen. Tukholman pikavisiitti oli ihana ja hassukin; ensimmäinen kerta pikkulapsen kanssa laivalla oli erilaista kuin aiemmat laivareissut – esimerkiksi karaoken Dirlandaa –rallatuksien kuuntelu lasta nukuttaessa oli jokseenkin koomista puuhaa.

No mutta, risteilyn jälkeinen elämä on täällä ja ihana niinkin! Tosin olo on jostain syystä ollut jo eilisestä lähtien todella vetämätön, joten tämä viikonloppu taitaa mennä akkuja lataillessa.

Nuutuneesta olosta huolimatta – tai ehkä siitä johtuen – kaipasin tähän päivään kunnon iloboostia. Niinpä päädyinkin listaamaan alle viisi asiaa, jotka ovat tänään oman päiväni piristäjät. Näiden timanttisten pointtien myötä voin toivottavasti lähettää vähän aurinkoisempaa fiilistä myös teille kaltaisilleni, jotka myös kaipaatte päiväänne uutta hehkua. Pus!

 

Lauantain hyvikset

Musla – Miten olen onnistunut missaamaan tämän mielettömän nettijulkaisun?! Siitä on pitkä aika kun olen aidosti hihkunut innosta netin äärellä, mutta löytäessäni Muslan sivuston näin todellakin kävi. Ja kun sivusto kertoo arvoihinsa kuuluvan mm. kiltteyden ja huumorin, niin silloin ollaan hyvän äärellä.

Matt Corby – Sielu lepää kun Matt laulaa. Täydellistä musaa viikonloppuihin. Kuuntele esimerkiksi biisi nimeltä Resolution.

Yogaglo – Tukeni ja turvani, aina vaan. Viime päivinä ja viikkoina on joka aamuinen joogahetkeni pahalla tavalla jäänyt (aivan liian!) usein välistä – mutta toivottavasti jatkossa osaan sumplia aikatauluni paremmin ja palata mattoni ääreen jälleen päivittäin. Näin on oikeastaan pak-ko tehdä – sillä kroppani huutaa jo nyt joka välissä venytämualiikutamua!

Sophie Kinsella – Unohda katu-uskottavat hipsteriromaanit ja hae kirjastosta käteesi vanhaa kunnon Kinsellaa. Elämässä pitää olla hömppää nääs! Itse olen nyt viime päivinä lukenut Kinsellan Muistatko minut -kirjaa ja nuo hetkiset ovat tuntuneet kuin lomalta aivoille. Kevyttä, helppoa tekstiä ilman ahdistavaa draamaa tai raakoja juonenkäänteitä. Täydellistä vastapainoa niin viime aikojen uutisille kuin turhan synkille Netflix-sarjavalinnoillekin.

Podcastit – Haa, tässä motivaatiota lenkkeilyn pariin paluuseen; hyvä podcast korville ja menoks! Kiinnostavia yksilöitä podcastien saralta ovat ainakin Afterwork ja Valeäidin nauhoitukset.

 

Sellaista tänään, näillä eväillä parempiin fiiliksiin siis!

Elämä Fiiliksiä

Tukholma, vi kommer!

syyskuu 12, 2017

Spontaani minireissu Stokikseen starttaa tänään. Jee ja falalalalei!

Laukut ovat pakkaamatta ja kaikki on vähän rempallaan tämän päivän lähtöjärjestelyissä – mutta that’s life! Eilinen kun nimittäin meni työprojektien ja lapsen hoidon parissa niin intensiivisellä tahdilla, että tajusin vasta illalla koneen näppistä selkä jumissa naputellessani tämän ihanaisen pikkumatkan olevan aivan pian jo lähtökuopissa. Ihanaa!

On suoraan sanoen todellakin kova tarve pienelle paussille – elämässä kun on aika paljon kaikkea nyt. Aivan ihania juttuja, mutta niitä vain on…no, niin, paljon.

Näin ollen olenkin NÄIN innoissani siitä ajatuksesta, että pääsen hetkeksi mahtavassa seurassa Tukholman kaduille tallailemaan.

Vi seeeees!

 

Elämä Fiiliksiä Hetkiä

Voihan v…iikko

syyskuu 9, 2017

Olen saanut ihanat määrät viestejä teiltä lukijoilta, sellaisia, joissa ihastellaan positiivisuuttani sekä asennettani elämään. Kommenttiboksiin on myös tipahdellut kysymyksiä siitä, että miten hoidan päivät ja tilanteet jotka ovat synkempiä/ rankempia/tylsempiä?

Well, well. Nyt voimmekin kätevästi käyttää kulunutta viikkoa esimerkkinä astetta rankemmasta ajanjaksosta. Täytyy nimittäin myöntää, että yrittäjyyden ja lapsielämän yhdistäminen on tällä viikolla tuntunut ihan luissa ja ytimissä asti. Kirjaimellisesti – sillä selkäni on mennyt jumiin ja koko fyysinen fiilis on laahannut jossain aika alailmoissa.

Viikko on kuitenkin nostanut myös todella ristiriitaisia fiiliksiä pintaan. On nimittäin ihmeellistä saada tehdä työkseen jotain niin ihanaa mitä tällä hetkellä duunikseni kutsun. Saan ideoida, kirjoittaa, valokuvata ja suunnitella kokonaisuuksia. Se on niin mieletöntä että olen aidon kiitollinen siitä joka päivä. On kuitenkin hyvä muistaa, että söpöt somepäivitykset kauniin työpisteen äärestä ja palaverit kivoissa kuppiloissa ovat vain pintaraapaisu päivistäni – toinen puoli on poskihampaiden tulon vuoksi itkevää taaperoa, exceleitä ja sadepäivän mutajälkiä lattioilla. Lisäksi aloittava yrittäjä ei juurikaan tuloja vielä bisneksestään nosta – ainakaan täällä päässä. Yrityksen alkutaival on harvoin eurotukkuja lompakossa – mutta toisaalta oman tyylisen työn luomiselle on vaikea laittaa hintalappua.

Mutta takaisin tähän viikkoon. Olen tosiaankin huomannut nyt sen, millaista elämän jonglööriä sitä saakaan olla yhdistääkseen yrittäjän duunit, taaperon kanssa hengailun sekä muun elämän koukerot. Työt ja lapsen olen kyllä saanut suht kunnialla hoidettua (muutamaa huono mutsi -tilannetta lukuunottamatta, yksi näistä kuvattuna yllä), mutta oma fiilis ja hyvinvointi on kyllä tällä hetkellä aika retuperällä. En toisaalta ihmettele, sillä itselleni henkireiän kiireen keskelle muodostava liikunta on jäänyt täysin ja tätä kautta pinnakin on kiristynyt.

Tällaista toisaalta elämä vain on välillä? Upeita asioita ja kaameaa harmautta – näitä ja montaa muuta asiaa, kauniissa kaaoksessa toisiinsa sekoittuneina.

Ja miten sitten pusken itseni väsymyksen ja ärsytyksen tiloista irti?

Aina se ei onnistukaan. Mutta toisaalta on aika hassua, että juurikin ne asiat jotka tällä hetkellä vievät ajan ja energian esimerkiksi liikunnalta – eli perhe ja työt – ovat juurikin ne jutut jotka myös antavat eniten.

Muita apukeinojani väsyneen fiiliksen kukistamiseksi ovat tällä viikolla olleet:

❥ arjen piristäminen jollain pienellä, kivalla jutulla. Itselläni se oli Luovaa tekstausta ja muita ideoita -kirja, jota olin himoinnut jo pidempään.

❥ uuden reseptin kokkailu – tällä viikolla se oli 52 weeks of deliciousness -blogin herkullinen linssikeitto* (*maidottomat hohoi: korvasin kerman kaurakermalla ja ranskankerman Oatlyn Fraichella)

❥ pitkät metsänlenkit koiran kanssa

❥ suklaa. Koska, no…. suklaa.

 

 

Mutta joo, sellaista vähän harmaampaa fiilistä tällä viikolla. Toivotaan, että ensi viikolla tunnelmat ovat astetta kepeämmät.

Pus & lämpöistä lauantaita kaikille!

Koti Sisustus

Haaveissa oma she shed (…siis mikä?)

syyskuu 7, 2017

She shed? Siis mikähähwhaat?

She shedin voisi kääntää suomeksi vaikka sanakombolla mimmimaja. No okei okei, mimmimaja on ehkä kököin käännös ikinä, mutta mimmien omista tiloista nyt kuitenkin on tässä hommassa kyse.

Oli miten oli, haaveilu on itselläni kova tämän aiheen suhteen – ja ehkäpä jonain päivänä tällaisen oman pyhättöni vielä saan!

She shed -ilmiö on tietääkseni lähtenyt Jenkeistä, mutta myös meillä Suomessa on näitä ihanuuksia ilmestynyt jo joidenkin onnekkaiden naisten elämään. Kyseessä on siis mökkimäinen (tosin toteutus voi olla aivan muutakin – esim vanhaan matkailuautoon luotu oma tila), usein takapihalle rakennettu oma minitalo, joka on pyhitetty rentoutumiselle sekä elämästä nautiskelulle. (Itse tosin näkisin oman täydellisen majapaikkani sisältävän myös työtilan – se taitaa tosin vähän sotia she shedin rauhoittavaa luonnetta vastaan?)

Oma suunnitelmani she shedin suhteen on vielä alkutekijöissä; ensin kun pitäisi löytää joku kiva (ja halpa! hehe) omakotitalo, jonka pihalle voisin pikku majani nikkaroida (kröhöm, ihan kuin osaisin muka mitään rakentaa)…

Eli kunhan tuon talon ensin löytäisi niin sitten sitä voisi alkaa luomaan sitä omaa pientä maailmaa, she shedin muodossa. Tiedän ainakin sen, että omasta majastani löytyisi aina seuraavia asioita: kahvia, joogamatto, kirja, suklaata ja hyvää musaa.

Ah. Ei yhtään pöllömpi ajatus tuo oma maja.

 

 

 

kuvat:  A Handful of Stories, Stylist.co.uk

 

Elämä

Nainen, joka olen tänään

syyskuu 5, 2017

Aloin tässä yksi päivä miettiä sitä, että mitkä ovat ne vaikuttavimmat asiat, ihmiset tai hetket jotka ovat tehneet minusta juuri sen tyypin joka tänä päivänä olen.

Juu tiedetään, aika suureellinen aihe. Mutta jotenkin todella kiehtova! Sitä kun harvoin pysähtyy miettimään oman elämänsä käännekohtia tai sitä että mitä jos niitä mutkia ei olisikaan tullut polulla vastaan – mihin sitä sitten olisi matkannut? Ja missä olisi nyt?

Alla listaa oman elämäni huipuista ja pohjamudista – eli niistä elämänkaarteista ja -kierteistä, jotka ovat muovanneet itseäni eniten, suuntaan tai toiseen.

Lapsuuden kesät Etelä-Ranskassa. Laventelipellot, petanque-pelailujen täyttämät leppoisat iltapäivät, täydelliset aamiaispatongit, värikkäät autoretket ja vaellukset piknikien kera ovat ikuisesti ja aina osa sitä, kuka olen sekä sitä, minkä näen onnena.

Perheystävän halvaantuminen, iltapäivän ruuhkaratikassa. Muistan edelleen sen hetken, jossa äitini kertoi ala-asteikäiselle minälle läheisen ystävänsä halvaantuneen. Tuosta noin vaan, ratikassa istuessaan, ystävä oli yhtäkkiä ollut liikuntakyvytön. En koskaan unohda tuota hetkeä, sillä se määritti tietyllä tavalla uudenlaisen aikakauden alun mieleni sopukoissa; tajusin tuossa hetkessä, että mikään ei ole taattua.

Oman (lapsuuden) perheen hajoaminen. En tiedä voiko kukaan sanoa, etteikö omien vanhempien ero olisi vaikuttanut heihin, tavalla tai toisella. (Tai jos voi, en ainakaan itse kuulu joukkoon.) Perheen hajoaminen hajotti itsenikin pitkäksi aikaa. Onneksi haavat paranevat ja ihmisen kyky korjailla sieluaan on aina yhtä ihmeellinen.

Macaulay Culkin & Jonathan Taylor Thomas & Taylor Hanson. Varhaisteini-ikäni kolme suurta rakkautta, jotka määrittivät miesihanteeni (vinksahtaneesti) joksikin aikaa. Yksin kotona -leffojen aikainen Macaulay oli se ensimmäinen rakkauteni. Sitten tuli Jonathan Taylor Tomas. JTT:lle perustimme kaverini kanssa (kahden naisen) faniklubinkin. Muistan hämärästi myös erittäin koomisen kirjeen, jonka lähetimme postitse itse Mister Thomasille.

Ja lopuksi tuli Taylor Hanson. Oh man. Lauloin ”I will come to you” biisiä varmasti yli tuhat kertaa unelmoiden Taylorin saapuvan luokseni, sitten joskus, one lucky day. Ja ne hiukset, ne hiukset.

Kasvissyönnin aloittaminen. Jos miettii omaa elämää käytännönläheisesti, niin sitä puolta on tämä päätös muuttanut selkeästi. Lukioikäisenä päätin, yhtäkkisesti mutta sitäkin varmempana asiastani, lopettaa lihansyönnin. Näin tein ja päätös on pitänyt. Vegeilyä on nyt takana noin viitisentoista vuotta ja päivääkään en ole katunut.

Ensimmäinen julkinen lauluesiintymiseni, lukion laulukurssin päätöskonsertissa. Vapisin, jännitin, kammosin. Mutta kun oma vuoro laulaa saapui, jotain ihmeellistä tapahtui ja jopa vähän nautin hetkestäni siinä, auditorion lavalla. Kappale oli Rakkauden haudalla.

Tuo hetki avasi portin laulun maailmaan, ja sen jälkeen esiintymisiä tulikin monia lisää. Tuo ensimmäinen ei kuitenkaan ole koskaan unohtunut, sillä muistan sen mielettömän voittamattomuuden tunteen, joka konsertin jälkeen kropassani jylläsi. Se fiilis kun on aidosti kohdannut pelkonsa ja kävellyt suoraan sen läpi – magic!

Muutaman kuukauden irtiotto kaikesta & reissu Jenkkeihin. Aikanaan jätin varman palkkatyön (itse asiassa niitä oli vielä kaksin kappalein tuolloin), täydellisen asunnon Kalliossa ja varmuuden tunteen taakseni – lähteäkseni Coloradon osavaltioon paikallisen tuttuni sekä hänen lastensa luokse asumaan. Muutama kuukausi vuorten keskellä, Jenkkilän tuulten vietävänä oli yksi parhaista osioista elämässäni – ei niinkään siksi mitä tuona aikana tapahtui, vaan siitä syystä miten paljon uskallusta, itsevarmuutta ja energiaa sain tuosta hypystäni tuntemattomaan.

Hugo. Espanjalaisen karvamachoni adoptoiminen on ehdottomasti yksi parhaimmista päätöksistäni ikinä. Homma on toki vaatinut myös rautaisia hermoja (haukkuherkkä koira on hyvä tapa lujittaa omaa zen-osaamista) sekä tsemppiä, mutta vastapainona on vaa’an toisella laidalla se valtava ilon sekä pusujen täyteisen rakkauden määrä, jonka Hugo jokaiseen päivään tuo.

Avioituminen, ensitreffeillä. Muutti käsitykseni monesta asiasta – muun muassa itsestäni (tiettyjen asioiden suhteen) sekä parisuhteista. Homma mullisti elämäni ihan kaikkia kerroksia myöten; sainhan ensitreffeiltäni mukaan elämäni miehen.

Äidiksi tuleminen. Ei ehkä kovin yllättävä osio listalla, sillä miten sitä ei muuttuisi äidiksi tullessaan? Tuo tapahtuma kun tuppaa kääntämään maailman ylösalaisin ja viemään niin sydämen, pikkusormen kuin järjenkin. En olisi osannut kuvitella, kuinka paljon lapsen saapuminen maailmaan muuttaa omia prioriteettejani sekä asennettani asioihin; nykyään mielipiteeni ovat vahvempia ja välitän entistä selkeästi vähemmän siitä, mitä muut minusta ajattelevat.

Ja lisäksi se paras juttu ikinä: saan viettää aikaa erään mielettömän pikkuruisen miehen kanssa, hänen hekotteluaan kuunnellen ja käsi kädessä eteenpäin tarpoen.

 

-V

Kuva: Studio Metsä / Erika Lind

Ruoka

Maanantai & maailman helpoin brownieskakku

syyskuu 4, 2017

Joskus tietyt tilanteet vain huutavat sitä luokseen. Suklaata siis.

Silloin mikään muu ei toimi. (Testattu on.)

Noina hetkinä on parasta vain antaa periksi. Upottautua tuohon suloisen pehmeään ja upottavan ihanaan maailmaan, unohtaa kalorit ja keskittyä nautiskeluun. Koska c’mon ja pätkis sentään – elämä on oikeasti liian lyhyt nautiskeluista kieltäytymisiin! Ja tehdäänhän suklaa kuitenkin kaakaopavusta – eli eikös se melkein mene proteiinitankkauksesta silloin..?

Anyways, eilen koin itse vahvan nytsuklaatatännenytnytnyt -hetken. Leivoinkin tunteeni vahvasti käskemänä seuraavanlaisen (maailman iiseimmän!) brownieskakun.

Ainoa muutos, jonka aion jatkossa tehdä kakkuun on kananmunien korvaaminen (esim. banaanisoseella) – nyt käytin munia, mutta yleisesti ottaen tykkään leipoa ilman eläinkunnan tuotteita.

Joka tapauksessa, resepti löytyy alta – enjoy my loves!

Browniekakku

– 75 g kasvispohjaista margariinia
– 1  1/3 dl makeuttamatonta kaakaojauhetta
– 2 luomukananmunaa
– 2  1/2 dl kookossokeria
– 1  1/2 dl vehnäjauhoja

Päälle: saksanpähkinöitä /marjoja / mitäikinähaluatkaan

Tee näin: Sekoita sulatettu ja hieman jäähtynyt margariini ja kaakaojauhe. Vatkaa kananmunat ja sokeri kevyesti. Sekoita sitten yhteen kaakao-margariiniseoksen kanssa.

Lisää jauhot (voit muuten korvata puolet jauhosta spelttijauhoilla – terveysfactorit nousevat!)  ja sekoita nopeasti tasaiseksi taikinaksi. 

Kaavi taikina leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan (noin 24.5 x 24.5 cm) ja tasoita pinta. Paista 175 asteessa uunin keskitasolla noin 15 minuuttia – niin, että reunoilta kakku on vähän rapean oloinen mutta keskikohta selkeästi vielä pehmeä. Anna jäähtyä (jos maltat). Nauti valitsemiesi lisukkeiden kera, tai sellaisenaan!

Makeeta maanantaita!

Vlogit Youtube

Mitä haluaisit kysyä minulta? (Q & A -video suunnitteilla!)

elokuu 31, 2017


Dodiin, onhan se nyt pakko yrittää olla astetta modernimpaa tekoa oleva bloggari – ja heittäytyä näin ollen vähän myös vlogien ihmeelliseen maailmaan!

Auttakaas siis naista hädässä ja kertokaas; mihin kysymyksiin toivoisitte itseltäni vastauksia? 

Q & A -videota pukkaa eetteriin sitten kun kysymykset ovat kasassa ja meikäläinen saa operoitua jonkun nurkan kodista Youtube-kelpoiseksi.

Ihanaa päivää kaikille!

ajatuksia Elämä

Turhaa unelmointia?

elokuu 30, 2017

Unelmoin paljon. Uskon nimittäin, että se tekee hyvää. Teen niin myös siitä syystä, että tällä tavalla oma sisäinen maailmani on aina toiminut; ollut täynnä haaveita. Pieniä, sopivan kokoisia ja naurettavan suuria. Monesti olen saanut osakseni myötätuntoisia hymähtelyjä sekä empaattisia katseita kertoessani unelmistani, etenkin niistä villeimmistä.

Mutta… you know what darlings?

Nuo hymähtelijät sekä ”hölmölle” unelmoijalle sääliviä katseita luoneet ovat jääneet jonnekin matkan varrelle, mutta toisin kävi haaveideni. Ne ovat seuranneet mukanani: uskollisesti, välittämättä epäilijöiden kritiikistä. Niistä on tullut osa minua – ja nykyään… myös osa elämääni.

Unelmointi ei silti tosiaankaan ole helppoa, jos tuntuu ettei mistään suunnasta valu ulkopuolista tukea haaveille. Toivoisinkin yleiseen kanssakäymiseen enemmän keskusteluja joissa jopa hattaramaisen positiivisella otteella, vähän sokeastikin, kannustettaisiin toisiamme eteenpäin. Vasta sen jälkeen otettaisiin järki peliin. Sovittaisiin vaikka kaverin kanssa, että toinen saisi vartin verran avata keskustellen sitä hullua suunnitelmaansa perustaa matelijakahvila Laukaalle – ja vasta sen vartin jälkeen voitaisiin miettiä hommaa realismin kannalta. Että ovatko ne Laukaan ihmiset ihan niin villeinä gekkoihin ja kahviin – ainakaan noin niinkuin yhdistelmänä.

Useimmiten on nimittäin niin, että se realismi kyllä pukkaa kuvioihin pakostakin, ennemmin tai myöhemmin. Olen huomannut tämän ilmiön pätevän erityisen vahvasti yrittäjyyteen. Into ja energia sammutetaan uusia ideoita puhkuvasta ihmisestä helposti ja kätevästi hukuttamalla hänen lomakkeisiin, kirjanpidollisiin to do-listoihin ja varoituksiin yel-virheistä. On toki tärkeää tietää mihin ryhtyy unelmaa tavoitellessaan, on tuo haave sitten yritys tai jotain ihan muuta. Mietin kuitenkin usein sitä, että onko ne haaveet pakko torpata heti alkuunsa? Eikö esimerkiksi yrittäjyyskursseillakin voisi olla jonkinlainen unelmointisessio kaiken kuivan teorian ja vakuutusjorinoiden välissä? Sellainen, josta jokainen saisi voimaa niihin käytännön töihin, enegiaa uusien haaveiden toteuttamiseen, uskallusta ideoiden kehittämiseen?

 

”Höpsön” unelmoijaluonteeni myötä olen saanut aiemman blogin postauksissa kuulla (jotenkin hyvin suomalaisia?) kommentteja siitä, että en minä halua unelmoida mistään ihmeellisestä, ei me kaikki haluta kirjoittaa kirjoja tai maalata tauluja Pariisin kattoterasseilla. Ja hei totta kai – eihän se olekaan pointti! Jotenkin olen pitänyt itsestään selvyytenä, että jokainen ymmärtää omaavansa oikeuden elää elämäänsä omalla tyylillään. Kukaan kun ei voi toiselle haaveita elämän tikkataululle nakutella, ne luodaan itse. Toisin sanoen: mikäli jollekulle mahdollisimman tasainen elämä ja lauantain saunavuoro ovat yhtä kuin laiffiloton jättipotti, niin mielestäni se on mahtavaa. On aina yhtä hienoa kuulla tarinoita ihmisistä, jotka ovat löytäneet omanlaisensa elämän.

Oma pointtini ja kokemukseni (itsekkäästi omaan elämääni ajatuksia heijastaen) on kuitenkin tämänkaltainen: elämä kehittyy ja saa verhokseen uudenlaisia tasoja kun sen eläjä itse tekee, kokee ja tuntee. Ja se on mielestäni unelmoinnissakin oikeastaan se hienoin juttu – se matka, kuten kaikki maailman siirappikliseetkin toistelevat. Matka kohti unelmaa.

Useinhan käy myös niin ettei unelmaa saavutakaan. Sinusta ei tulekaan, vilkkaasta unelmointiharrasteesta huolimatta, seuraavaa Suomen Bacheloria tai eduskunnan puhemiestä, mutta älä silti luovuta. Unelmointi ja haaveiden tavoittelu kehittävät sisua, kestävyyttä ja ennen kaikkea: sinua.

Ehkä polku viekin muualle kuin juuri Sen Haaveen luo, tai sitten se tietty unelma ei ollutkaan oikeastaan se itselle tarkoitettu. Se mikä on usein upeaa ja yllättävää on se, miten haaveita tavoitellessa tulee usein törmänneeksi asioihin tai ihmisiin, joita ei olisi osannut omaan elämäänsä edes toivoa. Sellaisiin, joista saa lisää virtaa jatkaa matkaa kohti tavoitettaan tai toisaalta – sitä voikin näiden kohtaamisten kautta tajuta, että onkin jo saapunut perille.

Sillä ne oman mielen kätköissä syntyneet unelmat eivät aina olekaan niitä, jotka ovat tarkoitettuja juuri itselle. Joskus matkan varrella tapahtuukin jotain ihan muuta, jotain parempaa.

 

Dream on!

 

Hetkiä Ruoka

Kipollinen aamuonnea

elokuu 29, 2017

Aamut ovat ihmisen parasta aikaa, if you ask me.

Aurinko nousee, kaupunki heräilee, muu perhe nukkuu vielä.

On hetki ennen kiireitä, päivän menoja ja muistettavia asioita. Aamuja kannattaa kunnioittaa niiden ansaitsemalla tavalla.

Parhaiten tämä onnistuu hyvän aamupalan muodossa (koska syöminen vaan on niin kivaa). Jos kuulut siihen (outoon) ihmisjoukkoon, joka ei tykkää aamupaloista – tässäpä vinkki sinulle: kokeile smoothie bowlia. Smoothie bowl – eli tuttavallisesti smoothiekippo – on kevyt ja kuitenkin täyttävä aamuruoka, jonka voit tehdä juuri niistä hedelmistä/marjoista/vihanneksista, joista itse eniten diggailet. (Tai niistä joita nyt sattuu olemaan jääkaapissa.)

Smoothiekulhoosi saat myös ovelasti piilotettua hieman nuutuneet salaatit tai vähän löpsähtäneet yrtit – esimerkiksi basilika toimii ihanasti mansikka-banaani smoothie bowlissa ja minttu terästää mustikka-kaurahiutale kippoa täydellisesti. Kirjoitin smoothiekipoista jo Violan -blogin aikoina muutamaan otteeseen, mutta nyt pitkän tauon jälkeen olen ihastunut uudelleen tähän astetta ”tuhdimpaan” tapaan valmistaa raikas ja ihana aamusmoothie.

Smoothiekipon peruspohja on omissa kokkailuissani seuraavanlainen:

1 banaani

kourallinen kaurahiutaleita

pari reilua kourallista jäisiä marjoja

ihan pieni loraus kauramaitoa

Tuohon yhden hengen smoothiekipposen ”peruspohjaan” sitten lisään aina mausteita (esim. kanelia, kardemummaa, neilikkaa jne) sekä hedelmiä, lehtikaalia (omalta kasvimaaltani – jee!) tai tuoretta inkivääriä. Lisäksi tykkään lisätä pienen tilkan hunajaa sekoitukseeni, mikäli koen makumaailman kaipaavan ripausta makeutusta.

Omaan aamukulhoon blendailin tänään mustikoita, banaania, kauramaitoa ja kaurahiutaleita. Mausteeksi lisäsin hieman hunajaa, tuoretta inkivääriä sekä ripauksen kardemummaa. Päälliset ideoin sen mukaan mitä keittiön siemen- ja hedelmäkulhoissa oli. Nam.

Aamupalan lisäksi päivän ensimmäisistä hetkistä saa astetta erityisempiä, kun lisää aamuihinsa muutaman minuutin itselle omistettua ”ekstra-aikaa”. Toisin sanoen: aikaa, jolloin tekee jotain josta saa itse iloa ja voimaa. Aamuistaan kun saa ihan uusia sävyjä esiin kun lisää niihin ripauksen hyvää energiaa, sellaista joka tuo sekä kroppaan ja mieleen aidosti onnellisen fiiliksen. Olkoon tuo aamurituaali sitten gansta rapin hoilaaminen peilin edessä, päivän asun rauhallinen päälle pukeminen, meikkaaminen kahvia hörppiessä tai nopea aamutreeni – mitä se onkaan, takaan että tällaisen hetken lisääminen omaan aamuun voi tehdä ihmeitä, move mountains ja silleen.

Itse joogaan joka aamu – jos vain pystyn – parinkymmenen minuutin verran. Tämä tapa on seurannut mukanani läpi reissujen ja mantereiden, sinkkuaikojen ja avioliiton, raskauden ja äitiyden. Ja homma senkun paranee, nautin nimittäin joogahetkistäni päivä päivältä vain enemmän. Ja entäs ne aamut kun en ole ehtinyt joogata? (kuten tänään) No, sanotaanko, että tuolloin on vain parasta toivoa, että olen sentään saanut kahvia koneistooni… Sillä jooga ja minä – me ollaan jokseenkin erottamaton aamutiimi.

Tee aamuistasi kultaa – ja kaikki tuntuu vähän kevyemmältä.