Rouva. Rou-va.
Vaikka sanaa kuinka pyörittelisi niin täytyy myöntää, etten edelleenkään ole lämmennyt tälle erittäin jäykähkön kuuloiselle nimitykselle, jonka saan nykyään lukea mm. kaikista virallisista papereista, joissa se loistaa nimeni vieressä.
On myös outoa, että vuosien ”ikisinkkuilun” (kääk, en kestä tätä sanaa!) jälkeen, olenkin yhtäkkiä parisuhteessa. Osa kombinaatiota jota pariskunnaksi kutsutaan. Se on ihanaa ja myös välillä aika outoa.
Varsinkin suhteen alkuajat olivat ihmeellistä aikaa. Oli outoa viikata boksereita ja fudiskamoja pyykkäyspäivinä. Oli myös outoa ostaa lihaa kaupasta. Kävellä kadulla käsi kädessä ja sormukset sormissa. Sitoutuminen oli helppo bongata näistä ulkoisista merkeistä, mutta vei aikansa että ymmärsin… Että tässä sitä nyt oikeasti ollaan ja elämme yhteistä elämää. Välillä olin niin sekaisin kaikesta, että iltaisilla lenkeillä koiran kanssa itkeskelin vähän, illan hämyn turvassa. En, koska olisin ollut onneton. Vaan siksi, että tuntui kuin elämä olisi myllätty täysin ylösalaisin, enkä enää tunnistanut itseäni kaikkien muutosten seasta. Siksi, että olin hetkellisestä identiteettikriisistä huolimatta niin onnellinen – ja samalla niin peloissani.
Ja sitten yhtäkkiä eräänä päivänä aloin ymmärtää. Että ”wow, tossa toi tyyppi vieläkin on”. Kaikista harmaistakin hetkistä, stressin täyttämistä viikoista ja vaikeista tapahtumista huolimatta. Pelotti vieläkin, mutta vähemmän. Hyvällä tavalla, niinkuin aina parhaiden asioiden kohdalla kuuluukin pelottaa.
Monet ovat varoitelleet matkan varrella ja ennen avioliittoon astumista; ettei vain kävisi huonosti. Mutta eikö aina voi käydä huonosti? Ja toisaalta, yhtä usein, eikö aina voi käydä myös hyvin?
Olen myös saanut kuulla kommentteja siitä, että ”odota vain kun olette olleet yhdessä niin ja niin monta vuotta, kyllä siinä romantiikka häviää”. No voin kertoa, etten (lievästi siirappisesta tv-julkisuudesta huolimatta – hehheh) kaipaa elämääni mitään valtavaa romanttisuuden tulitusta jatkuvalla syötöllä – se, että mies lohduttaa kun itkettää tai katsoo kanssani Satuhäitä – siinä on kaikki se, millä on oikeasti merkitystä. On helppoa olla rakkaudentäyteinen kun alkuhuumat ovat päällä ja elämä on keveää hattaraa. Romanttisuus mitataan arjessa, siinä onko toisen kanssa kivaa ruokakauppaostoksilla, pitkillä lentomatkoilla ja kellaria siivotessa.
Joten kyynikoille sekä entiselle itselleni – sille.. yök nyt se sana tulee… ikisinkulle – sanoisin: kannattaa testata omia rajojaan. Ja mennä niiden yli. Eikä aina manata etukäteen, että mitä jos ja sitten kun.
Sillä jos olisin uskonut varoitteluja, en olisi tässä.
Tässä; lievästi identiteettiään hakevana, mutta erittäin onnellisena rouvana.
Pssst! Seuraa VIOLAN-menoa helposti Instagramin, Facebookin ja Bloglovinin kautta.
