Monthly Archives

lokakuu 2017

Bloggaaminen Työ

Bloggaan jotta voin rikastua?

lokakuu 30, 2017

Avauduin tästä aiheessa jo myös Insta Storiesin puolella, mutta juttua riittää kyllä tästä aiheesta tänne bloginkin puolelle.

Niin: eli homman nimi on blogit ja niillä ansaitseminen. Ansaitsemisella tarkoitan tässä nyt ihan palkallisia diilejä, eli yhteistöitä joista maksetaan palkkaa.

Bloggaamisen noustua viime vuosien aikana uudenlaiseen, arvostetumpaan asemaan on varmasti monille herännyt ajatus oman sivuston pystyyn panemisesta. Tämä on oikeasti upeata! En nimittäin usko sellaiseen huonoa karmaa levittävään kyttäily-meininkiin, jossa ajatellaan että mikäli kaikki yhtäkkiä bloggaisivat huononisi meidän jo olemassa olevien bloggaajien asema jollain tavalla. Päinvastoin!

Uskon, että blogien asema uudenlaisena mediana tulee vahvistumaan ja sitä kautta, luonnollisesti, blogeja tulee myös olemaan enemmän. Samalla kuitenkin olen luottavainen, että mikäli blogilla on hyvä, uniikki meininki sekä selkeä ydinajatus – löytyy sille aina myös yleisöä.

Tästä tullaankin seuraavaan pointiini: intohimo. Sanotaanpas se uudestaan: INTOHIMO. Mikäli blogi starttaa siitä lähtökohdasta että nyt tehdään massii, en ennustaisi sille turhan fantastisia tulevaisuudennäkymiä. Mutta jos bloggaamisen aloittaa intohimosta johonkin asiaan; on se sitten turkkilaiset matot, paleo-ruokavalio tai show-tanssi – näkyy tämä innostuksen hehku myös sivuston lukijoille.

Intohimo tarttuu. Niin oikeassa elämässä kuin blogien puolellakin.

Kaipa tämän kaiken voisi tiivistää näin:

Jos sinulla on intohimo – mahtavaa. Mikäli haluaisit kirjoittaa asiasta, tuolloin aiheen ympärille rakennettu blogi voi olla juurikin teikäläisen juttu. Go for it!

Mikäli taas haluaisit löytää keinon, jonka kautta voisit ansaita nopeasti ja helposti vähän lisämammonaa – kannattaisin blogin sijaan muita vaihtoehtoja. Blogi kun ei ole työnä ”pelkkää” postausten laatimista (vaikka siinäkin on jo hommansa). Kuten lähes kaikkiin duuneihin, bloggaamiseenkin liittyy valtava määrä ”sivutöitä” jotka liittyvät itse blogisivuston ylläpitoon ja päivittämiseen. On kommentteihin vastailua, somekanavien päivitystä, kuvaamista, editointeja… ja niin edelleen. Tämä kaikki vie AIKAA. Jos hommassa on sydän edellä liikkeellä ei tämä haittaa – mutta dollarin kuvat silmissä liikkuvalle voi bloggaajan työmäärä olla pienoinen yllätys.

 

Loppuun hyvä ajatus, intohimoihin ja duunien puskemiseen liittyen:

Working hard for something we don’t care about is called stress.

Working hard for something we love is called passion.

 

Kuva: Studio Metsä / Erika Lind

Hetkiä Hyvinvointi

Äiti, joksi en ajatellut tulevani

lokakuu 27, 2017

 

Taitaa olla aika yleinen juttu äitien keskuudessa, mutta kävihän se sitten itsellenikin… Se tietynlainen heräämisen hetki kun tajuaa, että apua olen aivan erilainen äiti kuin mitä ajattelin olevani (ennen lasta).

Ennen poikani syntymää valmistauduin hartaudella pienen ihmisen saapumiseen. Vietin päiväkausia pesten, viikaten ja lajitellen pikkuruisia body-asuja, hattuja ja myssyjä, minimaalisten sukkien näköisiä tumppuja ja värikkäitä kestovaippoja. Hankin rintapumput ja nenäfriidat, sinkkivoidetta ja baby oilia. Seurasin kaduilla (ylikiinnostuneen stalkkerin elkein) pienten vauvojen äitejä; ai sillä on tollaiset vaunut, onko tollaisiakin kantoreppuja ja vau miten kätevän näköinen hoitokassi.

Olin siis kaikin puolin ”valmistautunut” (kröhöm) vauvan tuloon. Tai niin luulin.

Kun se kesäkuinen päivä, jona poikani päätti maailmaan hieman etuajassa saapua, koitti – tunsin olevani valmis. Olin jo ihan siksikin aika ready, että… no: pitkään jatkuneet supistukset.

Ensimmäisistä supistuksista poikani syntymähetkeen ehti kulua lähes neljäkymmentä tuntia, mutta lasta pidellessäni ei millään väsymyksellä ollut minkäänlaista merkitystä maailmassani. Tuijotin pikimustia silmiä, jotka olivat jo ihmeellisen avoimet ja uteliaat enkä oikeastaan ajatellut enää mitään. Olin vain. Oltiin vain.

Noista hämmentyneen sekavista ja onnenkuohuisista hetkistä on nyt kulunut jo reilusti yli vuoden verran aikaa. Alkuaikojen epävarmuus on väistynyt (no, siinä kyllä meni todellakin aikansa!) ja tunnen olevani nyt tietyllä tavalla todella sinut äitiyden kanssa. Ja toisaalta: välillä tuntuu, etten hallitse hommaa ollenkaan.

Jaa miten niin?

Noh, en esimerkiksi koskaan oppinut kestovaippojen käyttäjäksi. Kyllä, noloa, sillä liputin jo etukäteen miten mahtava keksintö kestovaippa onkaan. Ja niinhän se onkin! Väsymys, vauvan mukanaan tuomat (ah niin monenlaiset) muutokset ja se ihan perusarjen pyöritys veivät, varsinkin vauvavuoden alussa, voimat niin täysin että Muumi-vaipat saavuttivat meidän huushollissa nopeasti asemansa poikamme alasuojina, kankaisten kaveriensa sijaan.

Ja entäpä sitten suunnitelmani tehdä pojalleni ruoat itse? No, kyllähän minä kokkailen lapselle päivittäin niin aamupuuroja kuin spagetteja illallisaikaan – mutta… Aiemmista ajatuksistani poiketen löytyy poikani suusta usein (= päivittäin) kaupan valmissoseita, puuroja ja karjalanpiirakkaa.

Asukokonaisuudet poikani päällä eivät myöskään ole aina ah-niin-chic mitä Pinterest-boardieni suunnitelmat antoivat ymmärtää. Välillä vaatteiden pukeminen pienen miekkosen päälle on sellaista kiukkurumbaa, että olen valmis hihkumaan hallelujaa ihan vain sille, että patukalla on housut ja paita (puurososetta kauluksissa – who cares) päällään eivätkä kengät ole eriparia.

Myöskään kotimme ulkonäkö ei aina suoranaisesti hivele silmiäni. On tiskikasaa, olohuoneen valloittanutta lelumerta, pyykkiVUORIA (kyllä, nyt ymmärrän termin ”pyykkivuori”) sekä keittiön pöytään juuttuneita puuroklönttejä. Sisäisen siivoushulluni on kuitenkin ollut pakko myöntyä siihen, että lapsen lempiharrastus on nykyään tavaroiden ”järjestely” (eli niiden vieminen, jatkuvalla syötöllä, arvaamattomiin kohteisiin) – eli toisin sanoen: siisti koti on lähinnä hetkellisesti luonamme vieraileva eksoottinen nähtävyys. Sen voi kokea heti aamulla (jos ilta on ollut hyvä) sekä mahdollisesti myöhään illalla (vanhempien voimavaroista riippuen). Päivisin kotimme on legopalikoiden, pikkuautojen ja sukkien (poikani lempiasia) värittämä taistelutanner.

No, tunnenko syyllisyyttä näistä seikoista? Näistä asioista, joissa olenkin aivan täysin – tai ainakin osin – erilainen äiti, kuin millaiseksi luulin tulevani.

Kyllä. Ja en.

Hyvinä päivinä kaaoksen vallassa oleva koti, valmisruoat retkilaukussa ja kauhtunut fleece lapsen päällä eivät tunnu missään. Nämä ovat useimmiten niitä päiviä, kun olen nukkunut ja saanut hieman liikuntaakin mahdollisesti mittariini.

Huonoina päivinä tunnen epäonnistuneeni ja olevani saamaton. Noina päivinä pilvet ovat harmaita, lapsen aamupuurot lentävät seinille ja silmiin osuu toisen bloggaajan teksti täydellisen kauniista lapsiperheen kodin sisustuksesta. Ärsyttää ja väsyttää. Tekee mieli kahvia, vaikka oikeasti pitäisi juoda vettä. Koira haukkuu lenkillä, lapsi parkuu ruokakaupassa ja blogin päivittäminen jää arjen raskaan auran alle.

Onneksi huonoja päiviä on aika vähän nykyarjessani. Niitä kuitenkin on, todellakin, sitä en missään nimessä kiellä. Päinvastoin: äitiyden ja vanhemmuuden raskaista hetkistä ja ajoista on niin to-del-la tärkeää puhua, nyt ja aina, uudestaan ja uudestaan. Sillä lasta hoitaessa on helppoa jäädä yksin, niin konkreettisella kuin tunnetasollakin.

Nämä edellä mainitut ajatukset nousivat mieleeni pari päivää sitten järjestetyn Piltin 65-vuotislounaan myötä. Kaunis ja raikas lounastilaisuus oli mukavan kepeä häppening keskelle päivää, mutta sai myös oikeasti ajatukset liikkeelle ja mielen valpastumaan.

Tilaisuudessa oli kaksi puheenvuoroa; Sydänliiton Kati Kuisma puhui lapsiperheiden ruokailuiden tärkeydestä sekä siitä, miten tuoda niihin rentoutta ja iloa. Maaret Kallio taas kävi läpi Piltille määrittelemiään lapsiperhearjen teesejä.

Kati Kuisman puheenvuorosta jäi mieleen juurikin se ilon tärkeys ruokailuissa – simppeliltä kuulostava muistutus, mutta välillä vaikea toteuttaa. Ole siinä sitten hilpeä kun lapsi huutaa kurkku suorana ”huonon” ruoan äärellä (vaikka ruoka olisikin aivan samaa kuin edellisenä päivänä, jolloin se maistui) ja heittelee tomaattisoosseja matolle sekä ihan mille vain pinnoille joita keittiö nyt sisältääkään. Mutta niinhän se on: me vanhemmat luomme perustan rennoille ja mukaville ruokahetkille, niin huonoina kuin hyvinäkin hetkinä. Itse aion jatkossa muistutella itseäni kiireen poistamisesta ruokahetkistä sekä monipuolisemmista kasvis- ja hedelmäkokeiluista (nyt ollaan vähän jämähdetty banaaniin). Pieniä juttuja mutta sellaisia, joista tulee hyvä fiilis. Niin itselle kuin sille pienelle ruokakaverillekin.

Entäs ne Maaretin teesit – mitäs niistä jäi käteen?

No, ensinnäkin, myönnettäköön että olen vähän jäävi puhumaan Maaretista aivan ilman puolueellisuutta. Olenhan nimittäin jo onnekkaasti tutustunut Maaretiin Ensitreffien kautta – ja sen myötä pitkään jo fanittanut häntä sekä hänen tekemisiään.

Teesit kuitenkin ihan aidosti kolahtivat, sillä niihin tiivistyi moni omaakin mieltä äitiyden poluilla painanut asia. Niissä korostettiin läsnäoloa, kosketuksen voimaa, huolenpitoa (myös itsestä!) sekä armollisemman arjen ajattelua.

Erityisesti ajatus siitä, ettei lapsi tarvitse vierelleen sankaria vaan ihan tavallisen, inhimillisen aikuisen, kolahti. Gulps. Kuinka usein olenkaan tässä äitiyden latuja hiihdellessäni ottanut hienoisen marttyyrin viitan harteilleni ja painellut menemään, itseni unohtaen ja kaikkia muita muistaen.

Toinen asia, joka jäi mieleen oli väljyyden vaaliminen. Eli yksinkertaistettuna: jätä aikaa vain olemiselle, sillä ajan turvissa lapsikin ehtii kertoa (tai taaperon ollessa kyseessä muutoin kommunikoida) murheensa, tasata mielialansa ja kaivautua kainaloon.

Piltin tilaisuus olikin aika hyvä herättelijä itselleni, juurikin näihin äitiyden ”epäonnistumisiini” (eli ne kestovaipat, valmisruoat ynnä muut) liittyen. Sillä kuten Maaretkin fiksusti totesi, eivät lapsemme muista myöhemmin kuka heidän soseensa teki ja olivatko asukokonaisuudet sävy sävyyn.

Sen sijaan se, miltä lapsi on kokenut vanhempiensa silmissä näyttävän ja millaisena hän on aistinut tulleensa rakastetuksi – se muisto säilyy.

 

Tämä viisaus mielessäni onkin nyt mentävä…

Poikaa pusuttelemaan nimittäin!

 

Lempeämpiä hetkiä meille kaikille,

-V

 

 

Ekologisuus Elämä

Kohti ekologisempaa elämää! (…Mutta miten hemmetissä?)

lokakuu 22, 2017

No niin. On aika nostaa esille aihe, joka on ollut mielessäni jo pitkään.

Homman nimi on siis ekologisuus, ja etenkin sellainen käytännönläheisestä näkökulmasta suunniteltu ja toteutettu ekologinen elämäntyyli. Nimittäin sellaiselle olisi todellakin nyt tarvetta!

Kaikki lapsiperheen arkea pyörittävät osaavat nimittäin luultavimmin samaistua tähän tuskaisaan realiteettiin; roskan määrä on aivan JÄRJETÖN pikkuvauvan/-taaperon mukanaan tuomien ruoka-annos jäämien, vaippojen ja muun oheisroskan myötä. Tuntuu välillä, etten muuta teekään kuin vie ulos uutta pussillista kodistamme peräisin olevaa jätettä. Hävettää.

Pahinta on tilanteessa se, että haluaisin kovasti olla ekologisempi (edes vähän!) ja tehdä arjessa eettisempiä valintoja – mutta tuntuu kuin se olisi välillä aika mission imbossible kaikkien normipäivieni pikku haasteiden keskellä.

Esimerkkejä tästä haasteellisuudesta;

kestovaippojen käytössä epäonnistuin täysin – niiden pesu- ja huoltosysteemit eivät vain ikinä onnistuneet itseltäni kaiken muun vauvahämmennyksen pyörteissä. Tuntui että kankaiset vaippamytyt olivat liittoutuneet itseäni vastaan ja niiden käytöstä seurasi vain väsynyttä kiukkuitkua (itseni, ei vauvan, osalta).

Tämän lisäksi: taloyhtiössämme ei ole lainkaan biojätettä. Noloo. 

Ja… käytän kahvikapselikonetta päivittäin.

Omistan myös paljon suurten vaateketjujen vaatteita. (Puolustuspuheeni sanottakoon etten tosin ole todella pitkään aikaan ostanut juurikaan vaatteita.)

Joten: meikäläinen on kaukana täydellisen ekologisesta ja eettistä elämäntyyliä vaalivasta kuluttajasta. Taidan olla enemmänkin sellainen perusmallia edustava kotimama, jonka arjessa pienetkin muutokset parempaan olisivat nyt uno asia mucho bueno.

Olenkin nyt laatinut ”sotasuunnitelman” – pläänin, jonka avulla alan sukeltelemaan eettisempään ja ekologisempaan elämäntyyliin vähitellen, niin että homma olisi hyödyllisen toiminnan lisäksi HAUSKAA (en kestä hikipinkoilua ja tiukkis-meininkiä missään elämäntyyliasiassa).

Ensimmäinen askeleeni kohti vähän parempaa elämää on tämä:

Aion hankkia Karita Sainion Hyvin eletty -kirjan. Tämä opus on jo ulkonäöllisestikin niin kaunis, että voisin ostaa sen ihan esteettisyyden puolesta – mutta ennen kaikkea epäilen sen sisältävän paljon hyvää asiaa.

Kirja kädessä siis kohti tätä hyvää – tai siis, entistä parempaa – elämää. Sillä elämäni on jo nyt todellakin hyvää, mutta pointtinani onkin ajatella pidemmälle; miettiä minkälaista tämä laiffi on vaikkapa pojalleni tulevaisuudessa – tai hänen mahdollisille lapsilleen…

 

Toivoisin, että mahdollisimman hyvää.

Niinpä onkin aika ryhtyä toimeen.

Fiiliksiä Hetkiä

Ihanin lehtilöytö aikoihin

lokakuu 20, 2017

 

 

Olen aina ollut hulluna lehtiin. Ihan jo pelkästään kauniin lehden selailu ja sen tuoksu saa oloni mukavaksi.

Hyvä lehti on kuin lupaus hetkestä itselle; Tule, luonani saat olla rauhassa – ja ihan vaan nauttia.

Pitkään olen ollut jumiutunut aika lailla samojen naistenlehtiläpysköjen lukemiseen. Tutut lehdet ovat helppo valinta, kuin lämmin huopa johon kääriytyä näinä lokakuisina iltoina.

 

 

Onneksi kuitenkin eilen hamusin käsiini Prisman lehtihyllyiltä entuudestaan itselleni tuntemattoman In the moment -julkaisun. Ja ah, nyt taisi kyllä löytyä todellinen lehtimaailman helmi!

Vaikkakin lehti sisältää osin aika itsestäänselviä mindfulness-hokemia on kokonaisuus on niin kaunis ja mietitty, etten voi olla kuin tyytyväinen ostokseeni. Lisäksi fanitan lehtiä, jotka käyttävät kivoja kuvituksia (esim tuo ihana kansikuva!) osana lehtensä visuaalista maailmaa – se tuo koko homman ihan uudenlaiselle kauneuden tasolle.

 

Luetaan (hyviä!) lehtiä ja nautitaan elämästä – siinä siis tämän perjantain opetus!

Ihanaa viikonlopun alkua pupuset!

 

Uncategorized

#metoo

lokakuu 17, 2017

 

Somessa levisi eilen kulovalkean tavoin Twitteristä alulle pantu postauskampanja, joka kantoi hashtagia #metoo.

Tiivistettynä homman ideana oli tuoda näkyville sitä kuinka moni nainen on kokenut seksuaalista häirintää elämänsä aikana, ja tämä ilmaistiin postaamalla tuo hashtag omalle Facebook tai Insta-sivulle.

Itsekin osallistuin, sillä ajattelin että nyt on tärkeä juttu käsillä. En silti oikein hahmottanut – ennen ilmiön leviämistä lähes kaikkien seuraamieni naisten tileille – kuinka laajasti tämä aihe meitä naisia koskettaakaan. Ystävä ystävän jälkeen jakoi kokemuksiaan ahdistavista tilanteista tuntemattomien ja tuttujen mieshenkilöiden kanssa, huuteluista kadulla ja baareissa, kopeloinneista milloin missäkin.

Itsekin kirjoitin omalle Facebook-sivulleni pari esimerkkiä tilanteista, jotka tulivat mieleen eilen asiaa pohtiessani. Tässä oma päivitykseni eiliseltä;

#metoo

Esimerkkejä: autokoulun opettaja joka ehdotteli oman ”vaihdekeppinsä” (eww) käsittelyä jatkuvalla syötöllä ajotuntien lomassa.

Bussikuski joka ei päästänyt (monista pyynnöistäni) huolimatta ulos tyhjästä bussista ennen kuin menin etuovesta ulos… jotta hän sai kommentoitua ulkonäköäni ja annettua numeronsa.

Ratsastuspaikan vanhempi mieshenkilö joka kommentoi ”tissieni kasvua” ja kehotti syömään polakkaleivistä aina päätypalat jotta voisin kasvattaa rintavarustustani. Tuolloin olin ehkä about 12 vee.

Lisäksi myöhemmin tuli mieleen muitakin tilanteita (miksi näitä on niin monia?), muun muassa ihan hiljattain leikkipuistossa (!) tapahtunut huutelu. Tuolloin olin poikani kanssa iltapäivällä puistossa ja läheisellä penkillä istuneet miehet alkoivat sitten huudella mielipiteitään ulkonäöstäni kovaan ääneen, kaljapullojen kilinän ”kehuja” säestäessä. Helvetti kun on hyvännäköinen äiti – huutelut voivat ehkä huutelijansa mielestä olla positiivista palautetta, mutta voin kertoa että siltä se ei koskaan tunnu näiden sanojen vastaanottajasta. Miltä se sitten tuntuu kun huudellaan, puristellaan tai ehdotellaan – tosta noin vaan, ilman mitään yhteisymmärrystä asiasta? Voin kertoa, että se tuntuu joka kerta alentuvalta ja mikä ärsyttävintä: olen usein itse kokenut häpeää näiden tilanteiden jälkeen. MIKSI? En tiedä, mutta uskon että monet naiset ymmärtävät mitä tarkoitan.

Leikkipuistotapauksen jälkeen olen miettinyt mitä haluaisin pojalleni sanoa tästä aiheesta ja miten osaisin hänet kasvattaa niin, että vaikka mitä ikinä tyhmää hän tekisikään, hän ei koskaan ahdistelisi ketään – ei tyttöjä tai poikia – ja ymmärtäisi myös oman arvonsa ja oikeutensa niin että tietäisi miten häntä itseään tulee kohdella.

Näitä juttuja jään miettimään, sillä ihan heti ei löydy kaikkia vastauksia. Sitä ennen sanon vaan, valitettavasti:

Me too. 

 

Fiiliksiä

Entä jos muualla olisikin paremmin?

lokakuu 14, 2017

Aina välillä sitä miettii. Vaikka kuinka on puhdas luonto ja hyvä koulutus – että mitä jos asuisikin jossain muualla.

Harmaiden ilmeiden täyttämässä ruuhkabussissa mietinkin hiljattain: voisinko please asua jossain missä olisi lämpimämpää, aurinkoisempaa ja vähän… no, hilpeämpää elää. (suomalaiset osaavat näyttää niin koomisen kuolemanvakavilta julkisissa liikennevälineissä)

Onneksi reissaamista on sen verran kertynyt omaan mittariin, että tiedän jo nyt: loppujen lopuksi aurinkoisinkaan biitsimaa ei maalaile elämään onnea jos oma sisäinen maailma ei ole kunnossa.

Olen asunut tähän mennessä Etelä-Ranskan eräässä pikkukylässä, Jenkkilän Coloradon osavaltiossa, Pariisin kupeessa, Karjaan harmonisessa hiljaisuudessa sekä monilla eri alueilla Helsingissä. Myönnettäköön tosin, että sellainen trooppinen paratiisi puuttuu listaltani – joten en aivan tiedä minkälaista olisi asua ainaisessa kesässä ja herätä auringonpaisteeseen.

Mutta uskallan epäillä – vaikkakin lämpimämmät lämpötilat ja auringon hehku olisivatkin erittäin tervetulleita Suomeen omasta puolestani – että ilman vaikutus siihen kaikista tärkeimpään, omaan hyvinvointiin ja onnellisuuteen, on loppujen lopuksi kuitenkin aika pieni. (Tai ainakin näin haluan uskotella itselleni lokakuisen suomisään keskellä.)

Lapseni kautta olen myös tajunnut entistä selkeämmin erään vanhan kunnon kuvion, eli asenteen merkityksen. Niin klisee kuin se ehkä onkin, niin hemmetti että se oma ättityyd voikin muuttaa pelin kulkua! Poikani ei paljon Suomen säistä tai muustakaan valittele, vaan painelee menemään kaatosateessakin, hymyillä virnuillen ja lyhtypylväille hihitellen (?).

Itse voin, kaikesta tästä positiivisesta asennesaarnailusta huolimatta, myöntää olevani aikamoinen talvesta ahdistuja. En siis todellakaan ole niitä tyyppejä jotka odottavat kunnon hiihtokelejä tai haaveilevat pakkaskeleistä. Hahahahaaa. Juu. En tosiaan.

Oma sieluni nauttii eniten lämmöstä ja valosta. Järven pinnalta hohkaavista auringonsäteistä ja rusottavista poskipäistä. Aamukahveista ulkona ja varpaista ruohikossa.

Onneksi minulla on tuo pieni buddhani, elämäni suurin opettaja – eli lapseni. Hänen myötään olen huomannut suhtautumiseni ”huonoja” kelejä kohtaan keventyneen huomattavasti. Omassa elämässä on niin hullu määrä asioita joihin voin vaikuttaa – joten miksi stressaisin yhdestä sellaisesta, johon minulla ei ole minkäänlaista kontrollia?

Ja onhan se myönnettävä, että ovat ne vaihtelevat vuodenajat aika kivoja. Näin on buddhamieheni opettanut.

 

-V

Ruoka

Syksyn ihanin puuro on tässä

lokakuu 12, 2017

Ensimmäiset viisi elinvuottani elelin aika lailla täysin mannapuuron voimalla. Olin siis jokseenkin omituisen kiintynyt tähän ruokalajiin ja todellakin söin sitä aina kun vain mahdollista. Ja aina kera voisilmän. Mikä tahansa muu extralisuke olisi tuon ajan mannapuritanistin sielulleni ollut täysi kauhistus.

No, ajat muuttuvat ja mannapuurotkin kehittyvät! Hiljattain löysin nimittäin loistavan tuotteen, SunSpeltin Spelttimannan, joka on täysin luomua ja 100%:sta spelttiä. Wau, me like.

Olin tosin hieman skeptinen ensimmäistä puuroannostani SunSpeltin uutukaistuotteesta keitellessäni. Mannapuuro kun on, kuten todettua, itselleni hyvin pyhä asia. Onneksi otin kuitenkin puurokauhan käteeni ja kiehautin annoksen spelttimannapuuroa – sillä tästä puurosta tulikin todellinen hitti meidän perheessä.

Nyt olenkin kehitellyt spelttimannaryyneistä tämän hetken ihanimman aamupuuron – ja ihme kyllä (aiemman voisilmä-ehdottomuuteni huomioon ottaen) – siihen tulee puuroryynien lisäksi banaania.

Tämä kombo voi tuntua aluksi hieman yllättävältä, mutta banaani sopii mannaan todella hyvin ja sen makeus korostuu ihanasti tässä lämpimäisessä puuroannoksessa. Meillä – itseni lisäksi – reilun vuoden ikäinen taapero on hulluna tähän puuroon. Hän on jokseenkin tough crowd nykyään ruokien suhteen (vahva nirsoilukausi meneillään), joten tätä  mannafanitusta voi pitää todellisena voittona myös tässäkin suhteessa!

Ja se banaani, se kannattaa lisätä puuron vasta itse puuroannoksen ollessa jo kulhossa valmiina, näin banaanin maku säilyy raikkaana ja puuron lämpötilakin mukavasti vähän laskee kuumasta sopivan lämpimäksi. Eli siitä vaan sitten heti lusikka käteen ja nauttimaan! Ah.

Ja itse asia, eli puuron resepti – tässä se tulee:

 

Pehmeän aamun banaanimannapuuro

5 dl kauramaitoa

1 1/4 dl Spelttimannaa

ripaus suolaa (jätä pois jos teet puuron pienelle lapselle)

1 1/2 kpl kypsää banaania

 

-Kuumenna maito kattilassa.

-Vispaa sekaan mannaryynit, koko ajan puuroa sekoittaen. Sekoittele seosta parin minuutin ajan.

-Lisää sekaan suola.

-Laita puuro annoskulhoon ja lisää sekaan hyvin muussattu banaani.

-Nauti.

 

 

Lempeitä aamuja!

-V

 

Hetkiä Vinkit

Nettisivusto, joka muutti arjen juhlaksi

lokakuu 10, 2017

Nyt on hyvä olla. On iltapalaa, hetki omaa aikaa ja aiemmin illalla läpi hikoiltu pilatestreeni.

Sen lisäksi olen viimein päässyt kiinni Skillsharen käyttöön – tämän valtaisan laajan sivuston jonkinlainen haltuunotto on nimittäin ollut oma pikku projektini, joka on muhinut mieleni sopukoissa jo pidemmän aikaa.

Jos Skillshare ei ole sinulle tuttu, suosittelen tsekkailemaan sivua läpi; tämä tutorial-videoiden mekka on nimittäin loputon kultakaivos kaikille, joita kiinnostaa jokin luova ala (esimerkiksi valokuvaus tai graafinen suunnittelu), ruoanlaitto, kielet tai teknologia. Noin niinkuin muutaman esimerkin listatakseni.

Itselleni tämä uuden opettelun aikakausi on ennen kaikkea oman sisäisen maailman boostausta. Sillä äitiys kun on hieman sellaista, noh, ei niin älyllistä toimintaa – ainakin noin rankalla kädellä yleistäen.

Onkin ollut niiiiin antoisaa hypätä hetkeksi – vaikka kurahousuja pyykkinarulle ripustellessa tai aamupuuroa keitellessä – ihan uuteen maailmaan valokuvausoppituntien, taidesessioiden tai markkinointigurujen pitämien brain stormingien muodossa. Aina kun avaan Skillsharen ajattelen usein että this is why I love the internet. 

Sillä niin paljon roskaa ja kauheutta kuin tämä ihmeellinen web-universumi sisällään pitääkin, niin onhan teknologia myös tuonut eteemme niin mielettömät mahdollisuudet, muun muassa juuri uuden opetteluun liittyen, ettei siinä oikeastaan ole mitään järkeä. (Paitsi että on, sillä uudet taidot ja tiedot ne vasta ovatkin järkihommaa, hehe.)

Käytetään siis nettiä parhalla mahdollisella tavalla – levitetään hyvää, opitaan uutta ja tankataan itseemme hyvää energiaa mielen virkistämisen myötä!

 

-V

 

Fiiliksiä

Instagramin helmiä (ja miksi täydelliset kuvat ärsyttävät)

lokakuu 7, 2017

Instagram on ehdottomasti oma lempparini mitä tulee erilaisiin somekanaviin. Olen aina ollut hulluna toimiviin visuaalisiin kokonaisuuksiin ja näin ollen makeiden uusien IG-kanavien löytäminen saa meikäläisen edelleen innostuneeksi.

Vaikkakin juuri kirjoitin juuri hiljattain (pakon edessä) sattuneesta kännykkäpaastostani – on silti sanottava, että Instan päivittäistä seuraamista kaipaan kyllä aidosti. (Varaluurilla kun ei vaan jaksa edes yrittää – epäilen että Instan avaaminenkin veisi yhden aamupäivän.) On mahtavaa, miten nykyajan teknologia voi tuoda kännykän näytölle niin taidetta, muotia, ruokatrendejä kuin fitnessvinkkejäkin.

Ja minkälaista visuaalista karkkia Instagram tarjoaakaan! Esteetikon sieluhan siinä ihan lepää.

 

Asialla on kuitenkin myös kääntöpuoli.

Se hemmetin täydellisyys kun vaan on joskun niin kieroutuneen harhaanjohtavaa.

Vaikka asian tiedostaisikin – no eihän kenenkään elämä ole pelkkää täydellistä brunssia ja ihanan roosaa asukokonaisuutta 24/7 – on helppo silti hukuttautua täydellisen viilatuiksi muokattujen kuvien maailmaan… ja tuntea omassa elämässään huonommuuden fiiliksiä alta aikayksikön.

Olen huomannutkin itse viime aikoina alkaneeni lämmetä uudenlaisille kuvamaailmoille. Hieman tylsän virheettömiksi hiottujen kuvien sijaan on välillä virkistävää nähdä naururyppyjä, aitoja ilmeitä, spontaaneja tilanteita ja ei-aina-niin-symmetrisen-harmonisia aamiaisannoksia.

 

Omia suosikkejani ovat tällä hetkellä muun muassa nämä kuvatilit:

Uusi Muusa – Suositun sivuston IG-tili on rehellisen raikas – juuri kuten se lupaakin.

Valtavan ihana – Mahtavan kirjauutuuden ympärille rakennettu tili, jota pitävät kirjan kirjoittajat Hanna ja Aino-Kuutamo. Body lovea ja muuta ihanaa – tsek tsek.

Hilary Rushford – No okei okei, tämä on hyvinkin viilailtu kuvatili, mutta diggaan tämän mimmin aidosti ilosta, värikkyydestä ja kuplivuudesta.

Yoga Girl – Tätä IG-tähtöstä seuraa jo yli 2 miljoonaa (w-o-w) ihmistä! En itse niinkään erityisesti ole rakastunut Rachelin kuviin vaan niiden ohessa oleviin tekstinpätkiin eli captioneihin. Ihanan rehellistä avautumista äitiydestä ja elämästä – kaiken kuuluisuuden ja täydellisten rantamaisemien keskeltä.

 

 

Sellaisia kuvasuosikkejä tähän hetkeen.

Ihanaa viikonlopun jatkoa kaikille!

Elämä Hetkiä

Puhelin hajosi – miten kävi elämän?

lokakuu 6, 2017

Puhelimen näyttö hajosi jokin aika sitten. Nyt luuri on ollut huollossa jo aika paljon pidempään kuin oli oletettu.

Tästä on seurannut sekä hyviä että huonoja juttuja.

Tai siis, huonoja puolia hommassa on itse ollut asiassa vain pari. Työsähköposteihin vastailu sekä työprojektien edistäminen on hieman monimutkaisempaa nyt, sillä puhelimeni sijaan jouduin etsiytymään läppärini ääreen jos käsillä oleva asia vaatii yhtään pidempää viestittelyä tai laajempaa paneutumista. (Varapuhelimella ei nimittäin pitkiä viestiketjuja luoda – pikkuruinen vara-Samsung on nimittäin mallia VANHA, joten yhden nettisivunkin avaamiseen menee sellaiset mukavat pari minuuttia.)

Hyviä puolia sen sijaan on ollut monia.

Ilman puhelinta elämä on rauhoittunut. Oikeasti, jo viikossa on helppoa huomata selkeä ero omassa fiiliksessä nyt kun luuri ei koko ajan vilku, piippaa tai värise. On ollut kiva huomata, että henkilökohtaisen elämän puolella en ole oikeastaan kovinkaan koukussa puhelimeen – nimittäin sitten kun sitä ei yksinkertaisesti voi käyttää en sitä myöskään kaipaile. Turha somen selailu on tippunut pois päiväjärjestyksestä ja sen sijaan olen luonut uusia rutiineja tyhjille hetkille päivässäni. Paras ”uusi hetkeni” on nyt jo muodostunut ihanaksi riitiksi arkirumbani keskellä. Tähän uuteen rituaaliini kuuluu rauhaisa oma hetki myöhään illalla, keittiömme pyöreä pöytä, himmennetyt valot, kynttilät sekä kirja. Eli toisin sanoen: ihan vaan luen. Kynttilänvalossa. Kunnon hyggeilyä siis.

Myös ulkona liikkuessa on iisimpää keskittyä ympärillä tapahtuviin ja näkyviin juttuihin kun puhelimen äänet eivät keskeytä ajatuksia. Ylipäätään sisäinen fiilis on jotenkin tasapainoisempi.

Näin ollen luurin hajoaminen onkin oikeastaan aika hyvä juttu.

Homma on nimittäin myös saanut tajuamaan ne useista naistenlehdistäkin moneen kertaan luetut neuvot todeksi. Eli siis nuo vinkkilistat, joissa kerrotaan kuinka älypuhelimen sovellusten ilmoitukset kannattaa kytkeä pois päältä (stressin vähentämiseksi) ja että puhelin pitää visusti suljettuna ilta-aikaan (jottei aivoja turhaan stimuloisi ennen nukkumaanmenoa sinisen valon hohteella).

Näin ollen aionkin yrittää jatkaa tätä rauhaisampaa arkea ja vähemmän läheistä suhdetta kännykkäni kanssa – senkin jälkeen kun käytössä oleva puhelin ei ole enää mallia historia.

Sillä se hemmetin luuri – niin ihanakin kuin se osaa olla – voi olla aivan järkyttävä huomio- ja aikasyöppö.

Samaan hengenvetoon toivotankin tervetuleeksi teidän puolelta vinkit parhaisiin syksyn lukukokemuksiin liittyen? Mitä kirjoja luette nyt? 

Iltaiset hyggekirjahetkeni kaipaavat nimittäin uusia sivuja läpi kahlattaviksi ja nautittaviksi.

Ihanaa.