Monthly Archives

lokakuu 2017

Bloggaaminen Työ

Bloggaan jotta voin rikastua?

lokakuu 30, 2017

Avauduin tästä aiheessa jo myös Insta Storiesin puolella, mutta juttua riittää kyllä tästä aiheesta tänne bloginkin puolelle.

Niin: eli homman nimi on blogit ja niillä ansaitseminen. Ansaitsemisella tarkoitan tässä nyt ihan palkallisia diilejä, eli yhteistöitä joista maksetaan palkkaa.

Bloggaamisen noustua viime vuosien aikana uudenlaiseen, arvostetumpaan asemaan on varmasti monille herännyt ajatus oman sivuston pystyyn panemisesta. Tämä on oikeasti upeata! En nimittäin usko sellaiseen huonoa karmaa levittävään kyttäily-meininkiin, jossa ajatellaan että mikäli kaikki yhtäkkiä bloggaisivat huononisi meidän jo olemassa olevien bloggaajien asema jollain tavalla. Päinvastoin!

Uskon, että blogien asema uudenlaisena mediana tulee vahvistumaan ja sitä kautta, luonnollisesti, blogeja tulee myös olemaan enemmän. Samalla kuitenkin olen luottavainen, että mikäli blogilla on hyvä, uniikki meininki sekä selkeä ydinajatus – löytyy sille aina myös yleisöä.

Tästä tullaankin seuraavaan pointiini: intohimo. Sanotaanpas se uudestaan: INTOHIMO. Mikäli blogi starttaa siitä lähtökohdasta että nyt tehdään massii, en ennustaisi sille turhan fantastisia tulevaisuudennäkymiä. Mutta jos bloggaamisen aloittaa intohimosta johonkin asiaan; on se sitten turkkilaiset matot, paleo-ruokavalio tai show-tanssi – näkyy tämä innostuksen hehku myös sivuston lukijoille.

Intohimo tarttuu. Niin oikeassa elämässä kuin blogien puolellakin.

Kaipa tämän kaiken voisi tiivistää näin:

Jos sinulla on intohimo – mahtavaa. Mikäli haluaisit kirjoittaa asiasta, tuolloin aiheen ympärille rakennettu blogi voi olla juurikin teikäläisen juttu. Go for it!

Mikäli taas haluaisit löytää keinon, jonka kautta voisit ansaita nopeasti ja helposti vähän lisämammonaa – kannattaisin blogin sijaan muita vaihtoehtoja. Blogi kun ei ole työnä ”pelkkää” postausten laatimista (vaikka siinäkin on jo hommansa). Kuten lähes kaikkiin duuneihin, bloggaamiseenkin liittyy valtava määrä ”sivutöitä” jotka liittyvät itse blogisivuston ylläpitoon ja päivittämiseen. On kommentteihin vastailua, somekanavien päivitystä, kuvaamista, editointeja… ja niin edelleen. Tämä kaikki vie AIKAA. Jos hommassa on sydän edellä liikkeellä ei tämä haittaa – mutta dollarin kuvat silmissä liikkuvalle voi bloggaajan työmäärä olla pienoinen yllätys.

 

Loppuun hyvä ajatus, intohimoihin ja duunien puskemiseen liittyen:

Working hard for something we don’t care about is called stress.

Working hard for something we love is called passion.

 

Kuva: Studio Metsä / Erika Lind

Hetkiä Hyvinvointi

Äiti, joksi en ajatellut tulevani

lokakuu 27, 2017

 

Taitaa olla aika yleinen juttu äitien keskuudessa, mutta kävihän se sitten itsellenikin… Se tietynlainen heräämisen hetki kun tajuaa, että apua olen aivan erilainen äiti kuin mitä ajattelin olevani (ennen lasta).

Ennen poikani syntymää valmistauduin hartaudella pienen ihmisen saapumiseen. Vietin päiväkausia pesten, viikaten ja lajitellen pikkuruisia body-asuja, hattuja ja myssyjä, minimaalisten sukkien näköisiä tumppuja ja värikkäitä kestovaippoja. Hankin rintapumput ja nenäfriidat, sinkkivoidetta ja baby oilia. Seurasin kaduilla (ylikiinnostuneen stalkkerin elkein) pienten vauvojen äitejä; ai sillä on tollaiset vaunut, onko tollaisiakin kantoreppuja ja vau miten kätevän näköinen hoitokassi.

Olin siis kaikin puolin ”valmistautunut” (kröhöm) vauvan tuloon. Tai niin luulin.

Kun se kesäkuinen päivä, jona poikani päätti maailmaan hieman etuajassa saapua, koitti – tunsin olevani valmis. Olin jo ihan siksikin aika ready, että… no: pitkään jatkuneet supistukset.

Ensimmäisistä supistuksista poikani syntymähetkeen ehti kulua lähes neljäkymmentä tuntia, mutta lasta pidellessäni ei millään väsymyksellä ollut minkäänlaista merkitystä maailmassani. Tuijotin pikimustia silmiä, jotka olivat jo ihmeellisen avoimet ja uteliaat enkä oikeastaan ajatellut enää mitään. Olin vain. Oltiin vain.

Noista hämmentyneen sekavista ja onnenkuohuisista hetkistä on nyt kulunut jo reilusti yli vuoden verran aikaa. Alkuaikojen epävarmuus on väistynyt (no, siinä kyllä meni todellakin aikansa!) ja tunnen olevani nyt tietyllä tavalla todella sinut äitiyden kanssa. Ja toisaalta: välillä tuntuu, etten hallitse hommaa ollenkaan.

Jaa miten niin?

Noh, en esimerkiksi koskaan oppinut kestovaippojen käyttäjäksi. Kyllä, noloa, sillä liputin jo etukäteen miten mahtava keksintö kestovaippa onkaan. Ja niinhän se onkin! Väsymys, vauvan mukanaan tuomat (ah niin monenlaiset) muutokset ja se ihan perusarjen pyöritys veivät, varsinkin vauvavuoden alussa, voimat niin täysin että Muumi-vaipat saavuttivat meidän huushollissa nopeasti asemansa poikamme alasuojina, kankaisten kaveriensa sijaan.

Ja entäpä sitten suunnitelmani tehdä pojalleni ruoat itse? No, kyllähän minä kokkailen lapselle päivittäin niin aamupuuroja kuin spagetteja illallisaikaan – mutta… Aiemmista ajatuksistani poiketen löytyy poikani suusta usein (= päivittäin) kaupan valmissoseita, puuroja ja karjalanpiirakkaa.

Asukokonaisuudet poikani päällä eivät myöskään ole aina ah-niin-chic mitä Pinterest-boardieni suunnitelmat antoivat ymmärtää. Välillä vaatteiden pukeminen pienen miekkosen päälle on sellaista kiukkurumbaa, että olen valmis hihkumaan hallelujaa ihan vain sille, että patukalla on housut ja paita (puurososetta kauluksissa – who cares) päällään eivätkä kengät ole eriparia.

Myöskään kotimme ulkonäkö ei aina suoranaisesti hivele silmiäni. On tiskikasaa, olohuoneen valloittanutta lelumerta, pyykkiVUORIA (kyllä, nyt ymmärrän termin ”pyykkivuori”) sekä keittiön pöytään juuttuneita puuroklönttejä. Sisäisen siivoushulluni on kuitenkin ollut pakko myöntyä siihen, että lapsen lempiharrastus on nykyään tavaroiden ”järjestely” (eli niiden vieminen, jatkuvalla syötöllä, arvaamattomiin kohteisiin) – eli toisin sanoen: siisti koti on lähinnä hetkellisesti luonamme vieraileva eksoottinen nähtävyys. Sen voi kokea heti aamulla (jos ilta on ollut hyvä) sekä mahdollisesti myöhään illalla (vanhempien voimavaroista riippuen). Päivisin kotimme on legopalikoiden, pikkuautojen ja sukkien (poikani lempiasia) värittämä taistelutanner.

No, tunnenko syyllisyyttä näistä seikoista? Näistä asioista, joissa olenkin aivan täysin – tai ainakin osin – erilainen äiti, kuin millaiseksi luulin tulevani.

Kyllä. Ja en.

Hyvinä päivinä kaaoksen vallassa oleva koti, valmisruoat retkilaukussa ja kauhtunut fleece lapsen päällä eivät tunnu missään. Nämä ovat useimmiten niitä päiviä, kun olen nukkunut ja saanut hieman liikuntaakin mahdollisesti mittariini.

Huonoina päivinä tunnen epäonnistuneeni ja olevani saamaton. Noina päivinä pilvet ovat harmaita, lapsen aamupuurot lentävät seinille ja silmiin osuu toisen bloggaajan teksti täydellisen kauniista lapsiperheen kodin sisustuksesta. Ärsyttää ja väsyttää. Tekee mieli kahvia, vaikka oikeasti pitäisi juoda vettä. Koira haukkuu lenkillä, lapsi parkuu ruokakaupassa ja blogin päivittäminen jää arjen raskaan auran alle.

Onneksi huonoja päiviä on aika vähän nykyarjessani. Niitä kuitenkin on, todellakin, sitä en missään nimessä kiellä. Päinvastoin: äitiyden ja vanhemmuuden raskaista hetkistä ja ajoista on niin to-del-la tärkeää puhua, nyt ja aina, uudestaan ja uudestaan. Sillä lasta hoitaessa on helppoa jäädä yksin, niin konkreettisella kuin tunnetasollakin.

Nämä edellä mainitut ajatukset nousivat mieleeni pari päivää sitten järjestetyn Piltin 65-vuotislounaan myötä. Kaunis ja raikas lounastilaisuus oli mukavan kepeä häppening keskelle päivää, mutta sai myös oikeasti ajatukset liikkeelle ja mielen valpastumaan.

Tilaisuudessa oli kaksi puheenvuoroa; Sydänliiton Kati Kuisma puhui lapsiperheiden ruokailuiden tärkeydestä sekä siitä, miten tuoda niihin rentoutta ja iloa. Maaret Kallio taas kävi läpi Piltille määrittelemiään lapsiperhearjen teesejä.

Kati Kuisman puheenvuorosta jäi mieleen juurikin se ilon tärkeys ruokailuissa – simppeliltä kuulostava muistutus, mutta välillä vaikea toteuttaa. Ole siinä sitten hilpeä kun lapsi huutaa kurkku suorana ”huonon” ruoan äärellä (vaikka ruoka olisikin aivan samaa kuin edellisenä päivänä, jolloin se maistui) ja heittelee tomaattisoosseja matolle sekä ihan mille vain pinnoille joita keittiö nyt sisältääkään. Mutta niinhän se on: me vanhemmat luomme perustan rennoille ja mukaville ruokahetkille, niin huonoina kuin hyvinäkin hetkinä. Itse aion jatkossa muistutella itseäni kiireen poistamisesta ruokahetkistä sekä monipuolisemmista kasvis- ja hedelmäkokeiluista (nyt ollaan vähän jämähdetty banaaniin). Pieniä juttuja mutta sellaisia, joista tulee hyvä fiilis. Niin itselle kuin sille pienelle ruokakaverillekin.

Entäs ne Maaretin teesit – mitäs niistä jäi käteen?

No, ensinnäkin, myönnettäköön että olen vähän jäävi puhumaan Maaretista aivan ilman puolueellisuutta. Olenhan nimittäin jo onnekkaasti tutustunut Maaretiin Ensitreffien kautta – ja sen myötä pitkään jo fanittanut häntä sekä hänen tekemisiään.

Teesit kuitenkin ihan aidosti kolahtivat, sillä niihin tiivistyi moni omaakin mieltä äitiyden poluilla painanut asia. Niissä korostettiin läsnäoloa, kosketuksen voimaa, huolenpitoa (myös itsestä!) sekä armollisemman arjen ajattelua.

Erityisesti ajatus siitä, ettei lapsi tarvitse vierelleen sankaria vaan ihan tavallisen, inhimillisen aikuisen, kolahti. Gulps. Kuinka usein olenkaan tässä äitiyden latuja hiihdellessäni ottanut hienoisen marttyyrin viitan harteilleni ja painellut menemään, itseni unohtaen ja kaikkia muita muistaen.

Toinen asia, joka jäi mieleen oli väljyyden vaaliminen. Eli yksinkertaistettuna: jätä aikaa vain olemiselle, sillä ajan turvissa lapsikin ehtii kertoa (tai taaperon ollessa kyseessä muutoin kommunikoida) murheensa, tasata mielialansa ja kaivautua kainaloon.

Piltin tilaisuus olikin aika hyvä herättelijä itselleni, juurikin näihin äitiyden ”epäonnistumisiini” (eli ne kestovaipat, valmisruoat ynnä muut) liittyen. Sillä kuten Maaretkin fiksusti totesi, eivät lapsemme muista myöhemmin kuka heidän soseensa teki ja olivatko asukokonaisuudet sävy sävyyn.

Sen sijaan se, miltä lapsi on kokenut vanhempiensa silmissä näyttävän ja millaisena hän on aistinut tulleensa rakastetuksi – se muisto säilyy.

 

Tämä viisaus mielessäni onkin nyt mentävä…

Poikaa pusuttelemaan nimittäin!

 

Lempeämpiä hetkiä meille kaikille,

-V