Monthly Archives

helmikuu 2018

Fiiliksiä

Unelmakarttoja, intoilua ja leveitä hymyjä

helmikuu 17, 2018

 

Tiedättekö sen olon, kun löytää pitkästä aikaa mielettömän flow-tilan jonkun asian suhteen ja sitten se onkin menoa? Mieli kirkastuu, askel kirii tahtia reippaammaksi, hymy vääntyy pakostakin laajemmille leveysasteille.

Sellainen fiilis on tänään.

Ja tässä ärsyttävänkin innostuneessa mielentilassani aion askarrella viikonlopun aikana itselleni tälle vuodelle unelmakartan. Edellisen kartan tein aikanaan, monia vuosia sitten, Jenkeissä asuessani – ja kappas kummaa, kaikki kartan järjettömimmätkin unelmat ovat toteutuneet. (!) No okei: hevonen puuttuu vielä.

Mutta nyt: ei muuta kuin liima ja sakset kauniiseen käteen ja askartelemaan – saas nähdä mitä siitä sitten seuraa…

Ihanaa viikonlopun jatkoa kaikille!

 

 

Fiiliksiä

Kaikki on asenteesta kiinni

helmikuu 15, 2018

No ei, ei kaikki. Tietenkään.

Mutta aika moni asia kylläkin.

Tätä mietin tässä yksi päivä, kaaoksen elementtejä sisältäneen aamun jälkeen, stressihikikarpalot edelleen otsallani heiluen. Oli kylmä, loskaista, lapsi kiukutteli ja koira haukkui naapurille. Oli arki.

Itselläni on muutenkin viime aikoina useaan otteeseen ollut olo, etten ole oma itseni. Ärsyynnyn helpommin ja monet pienet (=mitättömät) asiat ärsyttävät. On paineita yrityksen pyörittämisestä, äitiydestä, unohtuneista to do-listoista, olohuoneen maton (edelleen putsaamatta olevista) tahroista, muuton jäljiltä yhä kasoina laatikoissani lojuvista tavarapinoista, vauvakirjan täyttämisestä, monipuolisesta ruokailusta, lapsen loputtomista välipaloista ja niiden kokkailuista, sisustamisesta ja siivoamisesta, koiran lääkityksestä ja hammaskivestä, kuivista hiuslatvoista ja finneistä leuassa….

Mutta sitten. Tauko, pysähtyminen, hengitys sisään. Ja toinen ulos.

Aina kun muistan ottaa vähän etäisyyttä arjen stressin aiheuttajiin, katsoa niitä kauempaa ja ikäänkuin ulkopuolisena, tajuan että kyllä tästä selvitään. Kaikki on jo hyvin.

Kaikki on jo hyvin – ehkä paras ja toimivin mantra ahdistusta aiheuttaviin tilanteisiin ja päiviin. Ja toki: eihän pelkän hokeman loruttelu mielessä auta aina. On elämäntilanteita, suruja, menetyksiä ja ongelmia jotka ovat aivan eri tasolla: ne ovat syvempiä ja tummempia kuin arkipäiväiset haasteet.

Mutta juurikin ne pienemmät ongelmat – vaikkeivat ne aina pieniltä tunnukaan – ovat vähän helpommin mittasuhteisiin aseteltavia kun vain hetkeksi hengähtää ja ottaa aikalisän kaikesta. Vetää tuolin alleen, ottaa kahvikupin käteen ja hetken viis veisaa velvollisuuksista.

Suosittelenkin kaikille kaltaisilleni stressaajille seuraavaa: ota tavaksi ottaa jokaisesta päivästä pieni hetkinen täysin aivovapaalle olemiselle, vaikka taukosi olisi vain viiden minuutin pituinen. Lue höttölehteä ja uppoudu juorujen ihanan turhaan maailmaan. Tai lähde vaikka pihalle, tee muutaman minuutin happihyppely ja kuuntele samalla lempibiisiäsi.

Sillä vaikkei aivan kaikki ole asenteesta kiinni niin todella, todella moni asia on.

Ja se asenne on kuin maali, jolla elämän maalaa.

Päivät voivat olla loskanharmaita jos sutimme siihen suuntaan niitä sävyttää.

 

The choice is ours. 

Vinkit

Instagramin helmiä x 3

helmikuu 11, 2018

Instagram on jo pitkään ollut oma henkilökohtainen lempparini, jos somekanavien houkuttavuutta vertaillaan. Ja tiedän kyllä helposti, mistä tämä vetovoima juontaa juurensa: Insta on vähän niinkuin lehti – ja lehtiähän meikäläinen rakastaa. Ja toki: paperiset  lehdet ovat ihan oma juttunsa, ehdottomasti. Mutta arkikiireiden lomassa Insta toimii hyvin sekalaisena ”digilehtenä”.

En edes välitä siitä, että monet kuvista ovat lukuisten filtterien sävyttämiä – so what? Minusta on mahtavaa, että nykyteknologian avulla voi kuka tahansa ottaa kuvan puhelimellaan ja sitten kikkailla sitä haluamaansa suuntaan, antaa luovuuden kukkia ja heittää otokseen vaikka glittersadetta ja kourallisen yksisarvisia. Sillä oikeasti: ei kaikki ole niin vakavaa, eikä kaiken tarvitse olla niin realistista. Ja toisaalta, kuten kaikista somekanavista, saa Instagramistakin oman näköisensä hallinnoimalla seuraamiaan tilejä. Joten jos yksisarvishattarahöttö-tilit eivät nappaa, voi seurata vaikkapa suurten aikakauslehtien kanavia, Obaman uutta säätiötä tai vaikkapa lempikirjailijaansa. Itse olen valinnut omaksi Insta-sekoituksekseni monisävyisen kokoelman erilaisia tilejä, jotka ovat kaikki itseäni aidosti kiinnostavia. Eli omassa Insta-feedissäni kulkevat näin ollen sulassa sovussa superfood-ruokatilit, Antti Holman päivitykset (jotka aiheuttavat usein suusta pääseviä outoja hörähdyksiä kun yritän pidättää nauruani bussissa/julkisella paikalla) ja harmoniset sisustuskuvat. Mahtava sekametelisoppa siis.

Tänään ajattelin esitellä muutamat Instagram-tilit, jotka ovat kaikki aivan erilaisia keskenään – ja silti jokaisessa on jotain joka vetosi itseeni heti. Tässä ne ovat, olkaapas hyvät:

 

caileigh_belle (molemmat kuvat yllä)

En suoraan sanoen muista yhtään, miten tämän tilin löysin mutta mitäs siitä! Caileigh-nimisen australialaismimmin ruokakuvat ovat kuolattavan ihania. Tykkään siitä, ettei kuvien tausta ole vitivalkoinen vaan tili on tummempien sävyjen värittämä. Kaunista. (Varoitus: tilin selailu aiheuttaa akuutin nälkätilan)

 

 

bookbento

Tämän tilin löysin etsiessäni kuvia lounasrasioista (kyllä, harrastan outoja asioita). Tykästyin heti kuvien simppeliin ja toimivaan ideaan: otoksessa on aina kirja sekä asetelmaan sopivaa pikkutavaraa. Book Bento Boxin seuraamisesta on oikeasti hyötyäkin sillä kirjat eivät ole mitä tahansa teoksia, jotka ovat vain estetiikan nimissä kuviin lätkäistyjä – vaan ne ovat ihan oikeita lukuvinkkejä.

 

 

finelittleday

Göteborgilaisen taiteilija-Elisabethin skandinaavisen harmoninen ja arkisella tavalla upean visuaalinen tili. Tämän sivun katselu toimisi varmasti myös hyvänä koti-ikävän lievittäjänä jos reissaisi pitkän aikaa poissa Suomesta – sen verran tuntunoloisia ovat ruotsalaisen mielenmaiseman sävyt.

 

 

Sellaiset Instagram-helmet tähän sunnuntaihin. Ihanaa laskiaispäivän jatkoa kaikille!

 

 

Ruoka

Keväistä kasvismaniaa

helmikuu 6, 2018

 

Aion pian ryhdistäytyä blogin reseptiikka-puolen kanssa ja tarjoilla teille kattauksen erilaisia vegereseptejä, erityisesti arkeen sopivia nopeita ateriakokonaisuuksia (sillä niitä on kovasti toivottu).

Nyt saa kehiin heittää vielä omia toiveitaan, mikäli niitä löytyy. Kaipaatko raikkaita ideoita erilaisiin aamiaisiin – vai ehkä nopeisiin arki-illallisiin? Vai ovatko toimivat välipalat mahdollisesti se juttu, joka kaipaisi fiksausta vähän uudenlaiseen suuntaan?

Kommentoikaa ihmeessä – toteutan toiveita sitten tulevina kuukausina parhaani mukaan.

 

Pus & ihanaa tiistain jatkoa kaikille!

 

Reissut

Haikeaa rakkautta Ranskassa

helmikuu 5, 2018

Olenko kertonut koskaan menneisyydestäni ranskattarena?

Tai no, en oikeastaan virallisesti ole koskaan asunut Ranskassa muutamaa kuukautta pidempää ajanjaksoa putkeen, mutta  pääsinpähän käyttämään sensuellin loisteliaalta kalskahtavaa ranskatar-sanaa edes kerran itseäni kuvaillessani.

Palataan kuitenkin tarinan alkujuurille eli Etelä-Ranskan syvimpään ytimeen, paikkaan, jossa aikanaan vietin suuren osan lapsuudestani.

Yhteinen taipaleeni aurinkoisen pikkukaupunkini kanssa alkoi siitä, kun vanhempani päättivät ostaa Etelä-Ranskan syvimmästä ytimestä talon, joka oli tuolloin (ystävällisesti sanottuna) hyvinkin kyseenalaisessa kunnossa. Itse olin noihin aikoihin komeat kolme kuukautta vanha – joten omakohtaisia muistoja en alkuajoista Ranskan talollamme omista.

Näin kuitenkin kävi, perheestämme tuli tuon eteläranskalaisen rähjäisen kerrostalopätkän omistajia. Huomioksi tähän kohtaan: kerrostalonpätkä kuulostaa ehkä loisteliaalta, mutta talot tuolla seudulla ovat vähän eri asia kuin meillä Suomessa. Eli vaikka tosiaan omistimmekin kokonaisen osan kerrostaloa, ei se vielä itsessään todellakaan tarkoittanut mitään glamourlaiffia – päinvastoin. Talossa oli neljä kerrosta plus kellaritaso, mutta jokainen kerros oli kuitenkin itsessään pienikokonen, yhden huoneen suuruinen. Ja kellari taas – no, se onkin ihan toinen tarina… Sen paikan tomuinen fiilis olisi voinut kätkeä uumeniinsa lähes mitä tahansa. Ja niin se tekikin… but that’s a whole other story.

Alun haasteista huolimatta (taloremontti + ranskalainen byrokratia + remonttimiehet jotka saapuivat töihin pari viikkoa myöhässä ym. ym.) Ranskan talomme nousi perheeni rakkauden ja remppasisun myötä uuteen kukoistukseen. Itse en toki voi ottaa hommasta mitään kunniaa sillä vaippaikäisenä tuskin juurikaan osallistuin talon kunnostuksiin tai muihin töihin, mutta joka tapauksessa tuolla hassulla, kapealla kerrostalonpätkällä on aina ihan oma, lämpöinen paikka sydämessäni.

Vaikka perheeni myöhemmin hajosi vanhempieni eron myötä ja talokin myytiin, säilyivät Ranskan muistot aina mielessäni vahvoina ja haaveilin vuosien ajan paluusta tuolle toiselle kotiseudulleni.

Ja sitten, viime kesänä, pääsin käymään rakkaan ex-kotitaloni luona ja kaupungissa, jota olin kaivannut enemmän kuin tajusinkaan.

Lomailimme tuolloin perheeni ja ystävien kanssa Nizzan läheisyydessä ja kaupunkini oli suhteellisen helpon ajomatkan päässä yhden reissupäivämme muista kohteista: ja niinpä siis pääsin palaamaan vanhoille kotiseuduilleni, parin pienen hetken ajaksi.

Näin plataanipuut, tutun toriaukion, pienen ruokakaupan tutulla paikallaan, vakio boulangerien sekä ulkokahvilan, jonka pöydissä notkuen join lapsuusvuosien varrella varmasti ainakin tuhat pulloa Oranginaa. Edellisen kerran olin käynyt rakkailla Ranskan kulmillani lapsena, olisinkohan ollut ehkä reilun kymmenen? Näin ollen väliin mahtui siis lähes parikymmentä vuotta: paljon elämää, iloja ja itkuja, seikkailuja ja surua. Ja silti: siellä se vaan oli. Kaupunkini. Lekotteli auringonpaisteessa, yhtä rennon leppoisana kuin aina. Olisi tehnyt mieli halata, mutta se nyt on vähän hankalaa kokonaisen pikkukaupungin ollessa kyseessä.

Niinpä sitten vähän hämmentyneenä tyydyin kulkemaan tuttuja katuja kaupungin poikki, pysähtymään kahvilla, hakemaan leipomosta välipalaleivän, sanomaan Bonjour! ja Ah oui, ca va! ihan niinkuin joskus ennenkin. Se oli outoa, kaunista ja aika haikeaa. Lämpö ja suru läikähtelivät kilpaa jossain sieluni uumenissa.

Pari tuntia kestäneen hetkisen jälkeen piti jatkaa matkaa, oli muitakin paikkoja joihin seurueemme oli sinä päivänä reissaamassa. Tuona päivänä oma mieleni ei kuitenkaan ollut enää aidosti mukana iltapäivän myöhemmissä menoissa. Se jäi harhailemaan sinne jonnekin: tutuille pikkukujille, patongintuoksun ja vapaana kulkevien kissojen sekaan.

Auto starttasi, suuntasimme tielle joka veisi pois kaupungista. Hengitin sisään tuttua ilmaa: pehmeää ja lämmintä.

Mutta yhden asian päätin.

Ja niinpä kuiskasin kaupungilleni:

Seuraavaan kertaan, à bientôt…”

Bloggaaminen

Olen huono bloggari – tässä syyt siihen

helmikuu 1, 2018

 

Tajusin tänään, että taidan olla aika surkea bloggari. Minulla oli (harvinaisesti) hetki aikaa lueskella hienoa Aamukahvilla-blogia, ihastella sen kuvia ja taidokkaita tekstejä. Ihastellessani kyseisen blogin kirjoittajan, Henriikan, sanan säilää iski tajuntaani kylmä havahtumisen fiilis: voi juma olen huono bloggari.

Tämä johtuu muun muassa seuraavista seikoista:

En kykene selkeän säännölliseen postaustahtiin. Syytän tästä kyllä ihan rehdisti elämäntilannetta, mutta silti se vähän nolottaa. Kun pitäisi tuottaa jatkuvasti jotain sillä blogilla olisi hyvä olla sitoutunut yleisö. Ouh.

Saan monenlaisia ideoita, eri aiheista, koko ajan. Näin ollen en ole osannut linjata blogini ytimeksi mitään yhtä tiettyä teemaa.

Kännykän kuva-arkistoni huutaa tyhjyyttään mikäli sieltä haluaisi löytää kuvia vaikkapa rennoista sunnuntaibrunsseista, kivoista kirppiksistä Berliinissä, pastellisävyisistä taivaanrannoista tai tuliterästä juoksuasusta. Sen sijaan puhelimeni muisti on täynnä kuvia lapseni takaraivosta (kts. kuva), leikkauskauluri päässään ympäriinsä hiihtelevästä koirastamme sekä asunnostamme – kuvissa on aina mikä milloinkin nurkka uudesta kämpästämme (ilmeisesti kuvan ottamishetkellä olen saanut taas jonkun sisustusidean – mutta kuvia selatessa en ikinä muista minkä).

Edelliseen kohtaan vedoten, blogini kuvamaailma ei tosiaankaan ole aina harmonisen yhtenäinen. 

En ehdi käymään blogikekkereissä. Tämä seikka johtuu useimmiten eräästä pienestä, takatukkaisesta miehestä. Tosin jos rehellisiä ollaan: mitkään kemut missään eivät aidosti koskaan voi voittaa edes sitä harmaintakaan hetkeä hiekkalaatikolla päivittäisen kavaljeerini seurassa.

Edellisestä pointista tullaan aasinsiltaa pitkin tähän: olen tylsä. Vietän päiväni tosiaankin aika lailla siellä hiekkalaatikolla, Prismassa, metsissä ja puistoissa, pyykkikonetta tyhjentämässä ja (jälleen uutta) ateriaa kokkaamassa. Mutta sitten vielä suurempi tunnustus: tykkään elämästäni ihan hulluna. Vaikka joskus lapsiarkimylly hieman puuduttaakin (sillä ketä se ei puuduttaisi?) niin itselleni aika kotona poikani kanssa on korvaamattoman hienoa. Joka päivä teemme retkiä, käkätämme aivan järjettömän huonoille jutuille ja bongailemme autoja (bussit ja pakettiautot ovat parhaita). Eli siis: tylsää blogikansalle – mutta sydämelleni? Ihan parasta.

Sellainen bloggari siis täällä. Ja sanottakoon niille, jotka saattavat lukea tämän jutun luullen, että se ei olisi tehty ironia mielessä ja pilke silmäkulmassa: älkööt huoliko! Olen nimittäin tullut sellaiseen ikään (eläköön 31), etten oikeasti välitä enää siitä ”mitä pitäisi” tai ”mitä saisi” tehdä. En enää.

Nyt vain koen, nautin ja teen. Ja tietty: bloggaan. Juuri sillä tavalla kuin elänkin: vähän sekavasti, mutta aina täysin sydämin ja hommaan heittäytyen.