Browsing Category

Äitiys

Äitiys Hyvinvointi

Vieraassa kehossa (..eli asiaa siitä, kuinka raskaus muutti kropan)

huhtikuu 15, 2018

Odottaessani poikaani tykkäsin raskausmahastani, mitä nyt tosin ihan viimeisillä viikoilla oli olo jo hieman tuskainen (gotta love kylmägeeli!). Yleisesti ottaen mahastani tuli kuitenkin rakas pyöreä kaverini, joka tuntui luontevalta osalta itseäni.

Ennen raskautta mahani oli aina ollut se osa kropastani (se ainoa osa), joka pysyi aika lailla hyvässä kunnossa huolimatta tekemisistäni – eli vaikka liikunnat välillä olisivatkin unohtuneet ja ruoat olleet mitä sattuu. Mahani alue oli aina mukavan litteä – eli toisin sanoen kriiseilinkin aina lähinnä reisistäni ja muista kroppani osista…

No, nyt on onneksi jo tultu aika pitkälle kroppa-ahdistuksista sillä iän myötä on rakkaus omaa kehoa kohtaan jotenkin huomaamatta vahvistunut. (Eli note to younger self: vanheneminen todellakin on monella tapaa ihanaa.)

Rehellisyyden nimissä – ja keväisen hyvinvointiprojektini myötä – on kuitenkin tunnustettava yksi seikka: en tykkää nykyisestä, raskauden jälkeisestä mahastani. En, vaikka kuinka hokisin #bodylovea peilikuvalleni ja silittelisin pömppöäni hyväksi, en vain yksinkertaisesti ole sinut sen faktan kanssa, että aiemmin litteähkönä pysynyt vatsani on nykyään mallia yhdenlapsensynnyttänyt.

Tiedän, ettei ole coolia näinä itsensä hyväksymisen päivinä tunnustaa tällaista, mutta minkäs tälle voi. En tosin mieti vatsaani mitenkään usein eli ei tässä mikään kroppakriisi tai -inho tosiaankaan ole kyseessä. Kyse on oikeastaan täysin siitä, että en vain tunne oloani minuksi kropassani. Ja olisi kiva tietää, millä tavoilla voisin löytää taas tien kohti fiilistä, jossa oma keho on todellakin se maailman makein temppeli. (koska god dammit – sen meistä jokainen ansaitsee!)

Lähinnä kai toivoisin tämän aiheen kautta herätteleväni keskustelua ja ajatuksia siitä, kuinka vaikeaa voi olla kohdata raskauden jälkeinen, ”uusi” kroppa. Sillä onhan se aika mieletöntä, että lapsen syntymän jälkeen sitä on hetkessä jälleen ”omassa” kropassaan – eli vailla vauvamahaa – mutta silti kaikki on aivan toisin kuin ennen.

Ja siihen eivät neuvolan ohjekirjat tai netin vinkkilistat lainkaan ainakaan itseäni valmistelleet.

 

Mutta juu, tästä jos mistä asiasta olisi ihana kuulla teiltä ajatuksia sekä kokemuksia.

 

Eli kertokaa, onko teillä ollut kausia, jolloin oma kroppa ei tunnu omalta?

 

Äitiys Elämä

Vauvakuumetta? (Don’t ask.)

tammikuu 28, 2018

On vähän hassua, että sen jälkeen kun on pyöräyttänyt yhden lapsosen maailmaan on ihmisistä ihan luonnollista kysellä (hyvinkin pian) toisen tulokkaan perään.

No jokos teille on toinen pieni tulossa? / Eikö se olisi mukava, että perheessä olisi aika samanikäiset sisarukset? / Jokos sitä alkaa olla taas vauvakuumetta?

Oma henkilökohtainen fiilikseni on se, että lasten hankinta on sen verran monisyinen aihe etten ainakaan itse uskaltaisi mennä keneltäkään kovin keveästi kyselemään ”pikkuisten tassujen tömistelystä”. En, ellei toinen henkilö itse avaisi keskustelua aiheesta tai se nousisi luontevasti puheenaiheeksi. En nimittäin kannata aiheesta utelua sinkkujen, pariskuntien enkä myöskään jo lapsia hankkineiden kohdalla. Koskaan kun ei tiedä miten yksi kysymys voi kouraista vatsaa, nostaa kyyneleet silmiin ja osua siihen herkimmästä herkimpään hermoon sielussa.

Elämän aikana olen sivusta seurannut monenlaisia kohtaloita ja niihin on sisältänyt myös keskenään todella erilaisia perhe- ja lapsikuvioita. Näistä olen oppinut ainakin sen, ettei kenenkään tarinaa voi koskaan olettaa tuntevansa tai tietävänsä. Perheitä on myöskin yhtä monenlaisia kuin meitä ihmisiäkin, joten on turha olettaa mitään muiden elämästä vertailemalla sitä omaansa. Kaikilla on omat murheet ja ilonsa.

Omalla kohdalla toinen lapsi-utelut eivät sinänsä ole loukanneet mutten myöskään erityisemmin haikaile asiasta avautua ihan joka kahvipöytäkeskustelussa. Lisäksi jokin aika sitten tätä aihetta miettiessäni nousi mieleeni pelottava hetki, jonka koin raskausaikani toisella kolmanneksella. Tuota iltaa ja yötä en oikein edes haluaisi muistella, mutta sanottakoon nyt tämä: en koskaan ole ollut niin peloissani. Luulin että menetän vauvan. Myöhään illalla Kätilöopistolla saapuessani minulle todettiin, että ”eipä sitä nyt voisi edes pelastaa, jos jotain käy”. Tuo heitto ei varsinaisesti vähentänyt hysteeristä itkeskelyäni ja ahdistuneisuuttani yhtään.

Tuota iltaa ja yötä hiljattain muistellessani mietinkin, miltä mahtaa tuntua heistä joilta udellaan vauva-asioista – ja takana onkin jotain aidosti traumaattista. Menetystä, surua, sydäntäriipaisevaa tyhjyyttä.

Mikäli itselleni olisi tuona iltana Kättärillä käynyt huonommin, en varmasti osaisi kohautella olkiani vauva-asioista puhumisille yhtä kevyesti kuin mitä nyt teen. Olenkin äärettömän kiitollinen jo ihan tästä yhdestä, täydellisen hassusta, hilpeästä ja viisaasta lapsestani – enkä edes osaa ajatella tässä hetkessä vielä mitään vauvoja tai oikein muutakaan. Aivokapasiteettini on niin sanotusti onnellisesti ja hieman väsyneesti täynnä.

Mutta muistetaan, että kaikilla eivät tilanteet ole aina yhtä onnellisia – eli jätetään ne vauvakyselyt sinne pääkopan uumeniin.

Keitetään mieluummin kahvit, kysytään mitä kuuluu ja kuunnellaan vastaus.