Browsing Category

Äitiys

Äitiys Fiiliksiä

Miltä tuntuu olla äiti?

toukokuu 13, 2018

 

Silloin kun olin juuri saanut lapseni, vastailin aika usein kaverieni No, miltä nyt tuntuu olla äiti?-kysymyksiin.

Ikinä en kuitenkaan osannut oikein vastata tavalla, joka olisi päässyt lähelläkään totuutta.

Saatoin sanoa, että äitiys on aikamoista vuoristorataa tai muuta lattean ympäripyöreää. Tai sitten hyvänä päivänä hehkutin kaiken olevan ”ihan mieletöntä” ja elämän näkyvän silmien edessä ihan uudenlaisena. Huonoina päivinä taas… no, silloin lähinnä heitin pöytään jonkinlaisen kiitospuheen kofeiinin olemassaolosta.

All in all, äitiyttä on jotenkin aika vaikea kuvailla, ainakin omasta mielestäni. Ehkä siksi, että se on jotain niin absurdia, ei-käsinkosketeltavaa – ja samalla myös erittäin tunnelatautunutta. Itse asiassa tunteita on äitiydessä sellainen määrä, että heikompaa helposti hirvittää äitijunan kyydissä heiluessa. Ainakin itseäni kauhistuttaa, edelleen, melkein joka päivä.

Välillä elämä äitinä on nimittäin yhtä rakkauden ja pusujen ilotulitusta, toisinaan taas kurkkua kuristaa tavalla, jota en ole koskaan kokenut.

Rakastan lastani tavalla joka menee kirjaimellisesti luihin ja ytimiin. Jos lastani sattuu tunnen fyysistä tuskaa ja kun poikani hihhuloi ilosta ja onnesta ympäriinsä, on sisälläni lämmin olo joka hohkaa voimakkaammin kuin kaikki maailman ydinvoimalat yhteensä.

 

 

Äitiys onkin hullu ja kaunis sekoitus montaa asiaa. Kauhua, onnea, pelkoa, iloa, surua, innostusta, ahdistusta, riemua, jännitystä – ja miljoonaa muuta asiaa. Päällimmäisinä tunteina ovat, ainakin omassa äitiydessäni, rakkaus ja huoli. Molemmat läsnä, päivittäin.

Rakkaus tuota hassua pientä olentoa kohtaa on niin vahvaa, että sen voimalla tiedän pystyväni lähes mihin vaan.

Ja sitten on se ikuinen huoli, joka ei koskaan jätä. Se kulkee aina mukanani, kuin neuroottinen ja aika epävarma kaveri. Välillä se on vain pieni ininä takaraivossa, mutta toisinaan myös suuri möykky kurkussa.

Loppujen lopuksi, kuitenkin – jopa tänään vatsataudin vieraillessa (jälleen) huushollissamme – äitiys on oikeasti hemmetin mahtavaa. Joka päivä olen vähän parempi ja avoimempi ihminen, sillä vierelläni kulkee pieni buddhani, opettajani. Tuo suloisen ihmispatukan mallinen pieni mies, jonka mielestä elämä on upeaa, nauraminen välttämätöntä ja ruoka pyhä asia.

 

Tämä teksti onkin näin ollen omistettu, tietty, pojalleni.

Rakastan sinua höpsöni, nyt ja aina!

-Äiti

 

 

Äitiys Hyvinvointi

Vieraassa kehossa (..eli asiaa siitä, kuinka raskaus muutti kropan)

huhtikuu 15, 2018

Odottaessani poikaani tykkäsin raskausmahastani, mitä nyt tosin ihan viimeisillä viikoilla oli olo jo hieman tuskainen (gotta love kylmägeeli!). Yleisesti ottaen mahastani tuli kuitenkin rakas pyöreä kaverini, joka tuntui luontevalta osalta itseäni.

Ennen raskautta mahani oli aina ollut se osa kropastani (se ainoa osa), joka pysyi aika lailla hyvässä kunnossa huolimatta tekemisistäni – eli vaikka liikunnat välillä olisivatkin unohtuneet ja ruoat olleet mitä sattuu. Mahani alue oli aina mukavan litteä – eli toisin sanoen kriiseilinkin aina lähinnä reisistäni ja muista kroppani osista…

No, nyt on onneksi jo tultu aika pitkälle kroppa-ahdistuksista sillä iän myötä on rakkaus omaa kehoa kohtaan jotenkin huomaamatta vahvistunut. (Eli note to younger self: vanheneminen todellakin on monella tapaa ihanaa.)

Rehellisyyden nimissä – ja keväisen hyvinvointiprojektini myötä – on kuitenkin tunnustettava yksi seikka: en tykkää nykyisestä, raskauden jälkeisestä mahastani. En, vaikka kuinka hokisin #bodylovea peilikuvalleni ja silittelisin pömppöäni hyväksi, en vain yksinkertaisesti ole sinut sen faktan kanssa, että aiemmin litteähkönä pysynyt vatsani on nykyään mallia yhdenlapsensynnyttänyt.

Tiedän, ettei ole coolia näinä itsensä hyväksymisen päivinä tunnustaa tällaista, mutta minkäs tälle voi. En tosin mieti vatsaani mitenkään usein eli ei tässä mikään kroppakriisi tai -inho tosiaankaan ole kyseessä. Kyse on oikeastaan täysin siitä, että en vain tunne oloani minuksi kropassani. Ja olisi kiva tietää, millä tavoilla voisin löytää taas tien kohti fiilistä, jossa oma keho on todellakin se maailman makein temppeli. (koska god dammit – sen meistä jokainen ansaitsee!)

Lähinnä kai toivoisin tämän aiheen kautta herätteleväni keskustelua ja ajatuksia siitä, kuinka vaikeaa voi olla kohdata raskauden jälkeinen, ”uusi” kroppa. Sillä onhan se aika mieletöntä, että lapsen syntymän jälkeen sitä on hetkessä jälleen ”omassa” kropassaan – eli vailla vauvamahaa – mutta silti kaikki on aivan toisin kuin ennen.

Ja siihen eivät neuvolan ohjekirjat tai netin vinkkilistat lainkaan ainakaan itseäni valmistelleet.

 

Mutta juu, tästä jos mistä asiasta olisi ihana kuulla teiltä ajatuksia sekä kokemuksia.

 

Eli kertokaa, onko teillä ollut kausia, jolloin oma kroppa ei tunnu omalta?