Browsing Category

Bloggaaminen

Bloggaaminen Fiiliksiä

Pihapolkua pitkin – tarina bloginimen takana

kesäkuu 12, 2018

 

Viime aikoina ovat elämän ylimääräiset hässäkät ja kiireet upottaneet alleen monia haaveitani ja toiveitani, akuutimpien to do-listausten alta väistyen. Yksi näistä toiveista on ollut blogin aktiivisempi kirjoittaminen.

Mikäli tämä parivuotinen perhe-elämään sukeltaminen on jotain opettanut niin se on tämä: koskaan ei tule täydellisen rauhallista ja eteeristä hetkeä aloittaa työt jonkin unelman (tai siivouksen/työprojektin/lapsen vaatekomeron läpikäymisen) suhteen. Aina on kaaosta, parittomia sukkia ja hoidettavia asioita – mutta niidenkin ohella voi silti aloittaa. Unelmoinnin, siivoamisen tai minkä vaan. Niinpä siis blogin aktiivisempi pyörittäminen alkaakin n-y-t… NYT.

Aloittaminen onkin usein se hankala juttu, mutta kun sen yli pääsee niin olo onkin jo todella hyvä. Sitä myös usein tajuaa, noissa aloittamisen hetkissä, että wow miksen tehnyt tätä jo aiemmin.

Blogin pariin paluuni kunniaksi ajattelin tänään raapustella teillä ajatuksiani Pihapolkua pitkin -nimeen liittyen, sillä en ole koskaan vielä tainnut kertoa teille minkälaisia tunteita itselläni tähän blogin otsikkoon liittyy.

 

 

Pihapolkua pitkin -sanapari on itselleni ennen kaikkea tietty fiilis. Ajatus nimeen tulikin alunperin siitä tunnelmasta, jota huomasin kaipaavani lisää elämääni. Siihen tunnelmaan liittyy vahvasti luonto ja vapaus, pulppuileva ilo ja hetkistä nauttiminen. Se on sekoitus monia asioita, joita edelleenkin haaveilen tuovani enenevissä määrin elämääni.

Tuota haaveideni fiilistä kuvaavat ehkä parhaiten muutamat lapsuusmuistoni. Esimerkkejä: mehukestit lehtimajassa, soutelut järvellä, kävelyretket pitkin metsäpolkuja, loputtomat hetkeni kynän ja paperin kanssa (piirsin lapsena KOKO ajan), hevoset, autossa syödyt eväsleivät, maisemien tuijottelu (lapsuudessani oli todella paljon automatkailua), rahkapullien leipominen, kirjojen lukeminen sadesäällä… ja niin edelleen.

Ilo, läsnäolo, aitous. Ne ovat niitä asioita, joihin nuo edellämainitut muistot mielessäni yhdistyvät. Ja noita kaikkia asioita haluan myös lisää elämääni.

Uskon vakaasti, että omaan hyvinvointiin ja unelmiin panostamalla voi tehdä itsekin enemmän hyviä asioita ympärillään – ja maailmassa yleensäkin. Joten nyt lupaankin itselleni, että tämän blogipostauksen kirjoittamisen lisäksi toteutan tänään yhden toisenkin haaveeni. Kaivan laatikosta esiin kynän ja paperia – ja katson osaanko vielä piirtää.

 

Minkä toiveesi tai haaveesi juuri SINÄ voisit tänään toteuttaa?

-V

 

Kuvat: Erika Lind / Studio Metsä

 

 

Bloggaaminen

Olen huono bloggari – tässä syyt siihen

helmikuu 1, 2018

 

Tajusin tänään, että taidan olla aika surkea bloggari. Minulla oli (harvinaisesti) hetki aikaa lueskella hienoa Aamukahvilla-blogia, ihastella sen kuvia ja taidokkaita tekstejä. Ihastellessani kyseisen blogin kirjoittajan, Henriikan, sanan säilää iski tajuntaani kylmä havahtumisen fiilis: voi juma olen huono bloggari.

Tämä johtuu muun muassa seuraavista seikoista:

En kykene selkeän säännölliseen postaustahtiin. Syytän tästä kyllä ihan rehdisti elämäntilannetta, mutta silti se vähän nolottaa. Kun pitäisi tuottaa jatkuvasti jotain sillä blogilla olisi hyvä olla sitoutunut yleisö. Ouh.

Saan monenlaisia ideoita, eri aiheista, koko ajan. Näin ollen en ole osannut linjata blogini ytimeksi mitään yhtä tiettyä teemaa.

Kännykän kuva-arkistoni huutaa tyhjyyttään mikäli sieltä haluaisi löytää kuvia vaikkapa rennoista sunnuntaibrunsseista, kivoista kirppiksistä Berliinissä, pastellisävyisistä taivaanrannoista tai tuliterästä juoksuasusta. Sen sijaan puhelimeni muisti on täynnä kuvia lapseni takaraivosta (kts. kuva), leikkauskauluri päässään ympäriinsä hiihtelevästä koirastamme sekä asunnostamme – kuvissa on aina mikä milloinkin nurkka uudesta kämpästämme (ilmeisesti kuvan ottamishetkellä olen saanut taas jonkun sisustusidean – mutta kuvia selatessa en ikinä muista minkä).

Edelliseen kohtaan vedoten, blogini kuvamaailma ei tosiaankaan ole aina harmonisen yhtenäinen. 

En ehdi käymään blogikekkereissä. Tämä seikka johtuu useimmiten eräästä pienestä, takatukkaisesta miehestä. Tosin jos rehellisiä ollaan: mitkään kemut missään eivät aidosti koskaan voi voittaa edes sitä harmaintakaan hetkeä hiekkalaatikolla päivittäisen kavaljeerini seurassa.

Edellisestä pointista tullaan aasinsiltaa pitkin tähän: olen tylsä. Vietän päiväni tosiaankin aika lailla siellä hiekkalaatikolla, Prismassa, metsissä ja puistoissa, pyykkikonetta tyhjentämässä ja (jälleen uutta) ateriaa kokkaamassa. Mutta sitten vielä suurempi tunnustus: tykkään elämästäni ihan hulluna. Vaikka joskus lapsiarkimylly hieman puuduttaakin (sillä ketä se ei puuduttaisi?) niin itselleni aika kotona poikani kanssa on korvaamattoman hienoa. Joka päivä teemme retkiä, käkätämme aivan järjettömän huonoille jutuille ja bongailemme autoja (bussit ja pakettiautot ovat parhaita). Eli siis: tylsää blogikansalle – mutta sydämelleni? Ihan parasta.

Sellainen bloggari siis täällä. Ja sanottakoon niille, jotka saattavat lukea tämän jutun luullen, että se ei olisi tehty ironia mielessä ja pilke silmäkulmassa: älkööt huoliko! Olen nimittäin tullut sellaiseen ikään (eläköön 31), etten oikeasti välitä enää siitä ”mitä pitäisi” tai ”mitä saisi” tehdä. En enää.

Nyt vain koen, nautin ja teen. Ja tietty: bloggaan. Juuri sillä tavalla kuin elänkin: vähän sekavasti, mutta aina täysin sydämin ja hommaan heittäytyen.