Browsing Category

Elämä

Elämä Fiiliksiä

Erään rescuekoiran tarina

helmikuu 22, 2018

 

 

 

Hugo. Tuo karvainen pötkylä, joka kuuluu yhtä erottamattomasti elämääni kuin jokapäiväinen aamukahvini. Sekarotuinen rakas möykkyni, jonka kanssa ollaan tämän reilun muutaman vuoden yhteiselon aikana nähty aika lailla kaikki elämän eri sävyt, koettu enemmän kuin olisi ehkä tarpeenkaan.

Hugo saapui elämääni Espanjasta. Tai siis ei oikeastaan saapunut, sillä hain tuon silloin vielä itselleni täysin tuntemattoman koiran itse tänne Suomeen. Matka oli vain parin päivän pituinen, mutta väittäisin sen olleen aika lailla game changer omassa pikku universumissani. Jotain nimittäin naksahti tuolloin paikoilleen, vähän kaiken suhteen. Olen aika varma, että ilman rohkeuspyrähdystäni lähteä yksin Espanjaan hakemaan luokseni rescue-koiraa 17 neliön kämppääni en olisi tässä. Nykyisessä perheessäni, mieheni kanssa ja lapsi kainalossa. Hugon hakeminen luokseni käynnisti nimittäin elämäni syövereissä jonkinlaisen maagisen prosessin, jota en oikein vieläkään osaa kuvailla.

Olin Hugon luokseni tuloa edeltävinä aikoina Kalliossa asuva sinkku, joka ei osannut kuvitellakaan elämänsä tulevia käänteitä. Tuolloin ajattelin tulevaisuuteni sisältävän hyvinkin mahdollisesti maineen hulluna koiranaisena, joka ei koskaan mene naimisiin tai hanki lapsia. Joten siksi oli toimittava: olihan hullulla koiranaisella oltava…no, koira.

Matka Espanjaan jäi mieleen monestakin syystä. Minut majoitti kotiinsa aivan ihana brittipariskunta, joka asui itse vakituisesti Espanjassa ja toimi siellä aktiivisesti rescuekoirien sijaisperheenä. Koiria talossa olikin noin kymmenen (en ikinä ihan ehtinyt laskemaan kaikkia) ja meno sen mukaista. Hullun koiranaisen sieluni nautti.

Tavatessani Hugon en ollut ihan varma oliko se koira vai papukaija. Se nimittäin istui hoitoperheensä isännän olkapäällä koko sen ajan kun olin heidän luonaan, Hugoon tutustumassa.

Oli vaikeaa lähteä Hugon kanssa hoitoperheen luota, sillä oli selvää että Hugosta oli tullut heille jo rakas. Oli kuitenkin vain karaistava itsensä, napattava koira kainaloon ja lähdettävä kohti lentokenttää. Repussa koiran passi ja terveystiedot, päässä suriseva määrä ajatuksia.

Koko paluulennon ajan jännitin itseni melkein tainnuksiin miettiessäni pientä koiraa koneen ruumassa. Pelkäsin sen saavan sydänkohtauksen kaikista päivän kokemuksistaan. Onneksi sain Hugon kuitenkin suhteellisen ehjänä takaisin koneen syövereistä. Punainen villapaita päällään se hytisi kopassaan, oli ilmeisesti joutunut odottamaan ulkona loskasateessa ennen lentokentän sisätiloihin pääsyä. Siinä hetkessä tunsin sen ensimmäisen kerran: valtavan rakkauden määrän sen ransumaista olemusta kohtaan.

 

Kotona Kalliossa ensimmäiset päivät olivat todellista kuherruskuukausiaikaa. Hugo oli maailman suloisin pentu ja tuli toimeen kaikkialla sekä kaikkien kanssa. Mikään nero se ei ollut; se innostui kaikesta niin täysillä että juoksi useamman kerran iloitessaan päin roskapönttöjä. On se niin söpö, mietin penturakkauden sokaisemalla mielelläni.

Viikot ja kuukaudet kuluivat ja Hugosta tuli esiin uusia puolia. Niitä vähemmän söpöjä. Se alkoi haukkua, ensin koirille ja sitten rappukäytävän kolahduksille. Sitten lenkeistäkin muotoutui haastavampia; Hugo oli päättänyt alkaa vetämään remmissä, ravihevosen voimilla (mistä se ne sai?).

Sitten tapahtui jonkinlainen ihme: minä, hullu koiranainen, menin naimisiin. Yhtäkkiä meitä olikin kolme. Kämppäkin vaihtui, mutta neliöitä tuli vain muutama lisää.

Hermoja koeteltiin edelleen ja enenevissä määrin koiralenkeillä: Hugo veti ja remusi ja häpesin usein silmät päästäni. Kävimme myös koirakoulussa. Se ei mennyt ihan nappiin. Yksikin kerta päättyi siihen, että itkin miehen olkapäätä vasten koirakoulun parkkipaikalla aavistuksen ylidramaattisesti: En osaa olla hyvä äiti tolle!. Siinä tilanteessa koko koulutustunnin ajan häröilleen koirani olemus oli anteeksipyytelevä, se tuntui tietävän etteivät sen osakkeet olleet kovinkaan kuumaa kamaa siinä hetkessä.

Pikakelaus tähän päivään: Hugo on monella tapaa aivan eri koira kuin ennen. Se on oppinut hillitsemään itsensä paremmin (ei aina, mutta usein) ja on kotona varsinainen sylikoiralöllykkä. Surullista kyllä, se on myös sairaampi. Viime joulukuussa Hugo sairastui vakavasti, sillä diagnosoitiin elinikäinen sairaus. Onneksi se on toipunut heikommasta olotilasta hyvin ja lääkkeiden avulla on sen elämänlaatu aika lailla normaalia kohti menossa.

 

 

Ja: vaikka Hugo onkin aiheuttanut pääkoppaani enemmän harmaita hiuksia kuin moni muu asia niin lause, jota juuri nyt mietin tuota matolla makailevaa pötkylää katsellessani on…

Kaiken se kestää. Muutot, sairauden, lapsen tulon ja emäntänsä hulluimmatkin päähänpistot.

Huhtikuussa suuntaamme uuteen koirakouluun Hugon kanssa ja luulenpa, etteivät tulevat koulutuskerrat tule aiempien tyyliin päättymään kyyneliin.

 

Ollaan nimittäin molemmat kasvettu ja kehitytty aika paljon tässä matkan varrella.

Tuo karvapukuinen Amor ja minä.

Hugo, Te quiero!

 

Elämä Fiiliksiä

Varovasti nyt / tää hetki on hauras

helmikuu 21, 2018

 

”Hei varovasti nyt tää hetki on hauras

Yksikin väärä sana voi tuhota sen

Varovasti nyt tää hetki on hauras

Varovasti nyt tai sä tuhoat sen

Varovasti nyt tai sä tuhoat sen…”

 

Egotripin Varovasti nyt -biisin sanat nousivat eilen mieleen, auringon lävistäessä asunnon ja tehden kaikesta hetkeksi niin kirkasta ja selkeää.

Saman kappaleen sanat ovat myös aika ajoin pyörineet päässäni katsellessani lastani: niin pieni ja suuri samaan aikaan. Häntä, joka on aivan tietämätön ja samalla kaikkitietävä. Hahmo, joka on vielä niin söpön muumimaisesti lapsenpyöreä ja toisaalta myös yhtäkkiä pieneksi pojaksi venähtänyt tyyppi, joka juoksee pihalla itse keinuille.

Olen tajunnut, että hetkien hauraus korostuu aivan uskomattomalla tavalla silloin, kun saa lapsen. Ja kyllähän se pätee myös moniin muihin suuriin elämänmuutoksiin; rakastumisiin ja eroihin, menetyksiin ja suuriin saavutuksiin, uskalluksiin hypätä ja toisaalta rohkeuden hetkiin, jolloin jää paikoilleen vaikka mieli haluaisi ujosti vetäytyä muualle. Noina hetkinä, jolloin kaikki on vähän syvempää ja vahvempaa sen tajuaa: tämä hetki on kohta ohi.

Kevät on ehdottomasti lempparini vuodenajoista – ja se on myös erinomainen sesonki hetkien kauneuden arvostukselle. Keväässä kaikki on samaan aikaan todella haurasta ja voimakasta. Pienet orastavat koivunnuput ovat vain hetken paikoillaan; jo seuraavana päivänä voi puissa odottaakin tuulessa helmeilevät vaaleanvihreät lehdet. Lintujen laulu taas on kevään alussa ensin vähän varovaista – kunnes sitten se yhtäkkiä kajahtaakin suloisesti korviin jokaisessa puistossa ja kadunkulmassa. Elämä tulvii syliin keväällä, jos sen vain antaa niin tehdä.

 

 

Hetkessä eläminen on nykyään myös aikamoinen trendisanonta. Pitäisi osata pysähtyä ja vain olla, ettei elämä aja ohitse. Aina se ei tosiaankaan ole helppoa. On paljon helpompaa antaa arjen jyrätä päälle, näplätä kännykkää jokaisessa tyhjässä hetkessä, vaihtaa kirjan lukeminen Netflixiin ja juurekset sekä vihannekset puolivalmisteisiin. Sillä tässä nykymaailman menossa hetkiin pysähtyminen on oikeasti välillä hemmetin vaikeaa. Se vaatii myös tiettyä kapinahenkeä: minähän hitto vie istun tässä puistonpenkillä, vaikka koko Helsinki tuijottaisi kuinka. 

Tänä keväänä aionkin ottaa itselleni oikeudet nauttia hetkistä, elää aina päivän sen salliessa kuin Etelä-Ranskan vuosistani mieleen jääneet naapurit ja tutut: niin, että aina on aikaa oluelle tai kahville. Leipomosta voi ostaa sen övereimmän leivoksen keskellä viikkoa ihan helposti, sillä pourquoi pas, miksi ei? Ja sitten se leivos myös oikeasti nautiskellaan, cappuccinon kera ja rauhassa.

En nimittäin osaa sanoa teistä, mutta itse ainakin kaipaisin elämääni enemmän hetkien taikaa ja vähemmän säntäilyä sekä puhelimen muistutuksia. Lisää aamuja, jolloin kelloa ei tarvitsisi vilkuilla ja vähemmän hetkiä, jolloin tuntuu kuin eläisi elämää pikakelauksella.

 

 

Miten sitten pitäisi aivan käytännön tasolla toimia, että sitä osaisi hellittää otetta ja luottaa, että hetket kantavat?

En ole ihan varma, mutta sitä ajattelin tässä selvitellä.

Yhdessä kevään kanssa.