Browsing Category

Elämä

Elämä Hetkiä

Maanantaifiilis

kesäkuu 18, 2018

 

Uusi viikko, uusi maanantai.

Tämä maanantai on ollut erityisen maanantainen, sillä meinasin tänään moneen kertaa nukahtaa läppärini ääreen. (takana oli vahvasti katkonainen yö)

 

 

Silloin kun on vähän väsyneempi päivä (tai toisaalta myös silloin kun on ihan erityisen upea päivä) ostan kotiin kukkia. Kukilla on ihmeellinen voima maalata arkeen välittömästi vähän kevyempi fiilis. Kauppareissuiltani (ostan kukkani melkein aina ihan perusmarketeista) mukaan lähteviä lempparikukkiani ovat muun muassa neilikat, tulppaarit ja pionit. Suosin kotimaisia kimppuja ja olisikin mahtavaa, jos niitä löytyisi kaupoista useammin.

 

 

Tämän maanantain neilikat pääsivät matkaamaan kotiin kuvien suloisessa VAI-KØn Boss Dog -kangaskassissa, joka tuntuu jo ainakin näin ensimmäisen käyttökerran tuomalla kokemuksella sopivan tukevasta matskusta tehdyltä (eli se luultavasti kantaa helposti meidän perheen lukuisat kauramaitotölkit sekä banaanikimput). Ja lisäksi se on tietysti söpö kuin mikä, kiitos tuon koiranassun kassin kyljessä. Lisäksi kassi on 100 % kierrätettyä puuvillaa ja sen painatuskin on tehty luomulla vesi-pohjaisella printtivärillä. Että khyl kelpaa tällä kassilla kanniskella kauppatavaroita kotiin!

 

Sellaista tähän maanantaihin siis.

Väsymystä ja lurpsahtelevia silmäluomia, mutta myös aurinkoa, uusi lemppari kangaskassi sekä ruokapöydän keskellä nyt jo nököttävät neilikat.

-V

 

Elämä Hetkiä

Olisinpa tiennyt

toukokuu 31, 2018

 

 

Hei pieni minä,

Tämä kirje on sinulle.

 

On niin monia asioita, joita haluaisin sinulle sanoa. Yritän kuitenkin (kerrankin) pysyä asiassa enkä rönsyillä joka suuntaan, vaikka se vaikeaa onkin.

Tästä tavastani rönsyillä päästäänkin heti ensimmäiseen asiaan, josta haluan sinulle puhua eli omaan persoonaan: muista että on hyvä olla oma itsensä, silloinkin kun se on vaikeaa, noloa tai pelottavaa. Loppupeleissä se nimittäin kannattaa aina.

Tiedän, että välillä se on aivan mahdottoman tuntuista. Joskus itsensä kutistaminen tuntuu helpommalta. Kuten silloin kun ala-asteen uimakoulun opettajasi möläytys muita lapsia pidemmästä ja muodokkaammasta kropastasi lytisti itsetuntosi ja toi nöyryytetyn ja nolostuneen punan poskillesi. Usko kun sanon ettei tuo – tai mikään muukaan ulkopuolinen kommentti – voi määritellä sinua.

Toivoisin niin, että olisin voinut olla tukenasi myös silloin, kun seisoit viidennen luokan limudiscon pimeimmässä nurkassa yksin, kyyneleitä nieleskellen. Tuossa hetkessä olisin kertonut sinulle, että vielä tulee aika, jolloin et ole enää se ”luokan pisin tyttö” (se ainoa, jota ei haettu tanssimaan hitaita). Olisin tullut seuraksesi buffettiin (jossa joit mehua ja söit keksiä – kun et muutakaan tekemistä keksinyt) ja kehunut taustalla soivaa Bäkkäreiden biisiä. (Olisit tosin varmaan kieltäytynyt seurastani koska ikäiseni muumio olisi mielestäsi niin NOLOA seuraa.)

Yläasteen ja lukion vuodet olivat sinulle aikamoista epävarmuuden miinakentällä astelua. Voin kertoa, että kaikki muutkin pelkäsivät, etteivät kelpaa. (Et siis ollut yksin, vaikka niin luulitkin.)

Eniten olisin toivonut voivani olla tukenasi ylioppilaskeväänäsi, elämäsi synkimpänä aikana. Tuolloin puskit vaikeuksien läpi yksin, tekohymyn urheasti naamallesi päivästä toiseen maalaten. Haluaisin niin hypätä tuohon aikaan ja ottaa sinut kainalooni sekä kertoa, että on ihan okei romahtaa silloin kun on saanut kuulla oman perheensä hajoavan. Että on ihan sallittua itkeä ja raivota silloin kun puskee ylioppilaskokeitaan läpi neljänkymmenen asteen kuumeessa, pää taudista sekä surusta sumeana ja sydän rikkoutuneesta kodista onttona. (Jostain syystä et tuolloin kertonut tuosta vaikeasta elämänvaiheestasi kavereillesi – tai kellekään. Tiedän, miten vaikeaa on rikkoa iloisen tytön imago, mutta usko pois: se kannattaa. Soita siis kaverille ja sano ettet jaksa. Voin vannoa, ettei kaverisi ajattele sinun olevan heikko – päinvastoin. Tunteiden kohtaaminen on vahvuutta, jolla on ihmeellisiä ja parantavia voimia.)

Ja lopulta: usko kun sanon, että olet täydellinen. Niin – TÄYDELLINEN. Juuri sinä, tässä hetkessä. Ajan myötä tulet toki muuttumaan – kuten elämäkin tekee. Mutta sisimpäsi ei juurikaan muutu, se kestää pahatkin kolhut ja kuopat. Sinun sisimpäsi on aina ollut aika mielenkiintoinen sekoitus avointa kiltteyttä ja valtaisaa itsepäisyyttä – nämä piirteet ovat myös suurimmat vahvuutesi, eli pidä niistä kiinni.

Kiltteys, se ei ole – äläkä kuuntele niitä jotka sanovat toisin – nynnyilyä tai heikkojen hommaa. Kiltteys vaatii munaa, uskallusta ja avoimuutta. Se on toisen ymmärtämistä, silloinkin kun et jaksaisi sekä itsesi rakastamista, niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä.

Itsepäisyytesi on välillä koomisiin mittasuhteisiin asti ulottuvaa, mutta siltikin se on jotain mikä tekee sinusta juurikin niin upean kuin olet. Mutta rakas tyttö: pick your battles.  Välillä on ihan hyvä höllätä elämän suitsia ja katsoa asioita kauempaa. Mutta suurissa, elämän tärkeissä päätöksissä on hyvä olla juuri sitä mitä olet: hullun sitkeä jääräpää, joka uskoo suuriin haaveisiin ja niiden tavoitteluun.

Sillä sitkeys vie sinut unelmiesi äärelle ja siitä eteenpäin.

Eli siis: dream on, girl!

-V

 

 

Tämän päivän Hesarissa oli ihanan Maaret Kallion kirjoittama juttu, jossa viisi suomalaista aikuista miettivät sitä, mitä he kertoisivat nuorelle itselleen mikäli tapaisivat hänet tässä hetkessä. Maaret pyysi minut mukaan juttuun liittyvään #olisinpatiennyt-haasteeseen – ja totta kai lähdin mukaan!

(Sillä kuten Pikku G jo aikanaan sanoi, ”Me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus…”  Nuorissa on uskomatonta potentiaalia – ja jos voin millään tavalla auttaa edes yhtä nuorta ymmärtämään oman ainutlaatuisuutensa ja mahdollisuutensa, niin silloin on tämän haasteen tavoite omassa mielessäni jo täytetty.)