Browsing Category

Elämä

Ekologisuus Elämä

Kohti ekologisempaa elämää! (…Mutta miten hemmetissä?)

lokakuu 22, 2017

No niin. On aika nostaa esille aihe, joka on ollut mielessäni jo pitkään.

Homman nimi on siis ekologisuus, ja etenkin sellainen käytännönläheisestä näkökulmasta suunniteltu ja toteutettu ekologinen elämäntyyli. Nimittäin sellaiselle olisi todellakin nyt tarvetta!

Kaikki lapsiperheen arkea pyörittävät osaavat nimittäin luultavimmin samaistua tähän tuskaisaan realiteettiin; roskan määrä on aivan JÄRJETÖN pikkuvauvan/-taaperon mukanaan tuomien ruoka-annos jäämien, vaippojen ja muun oheisroskan myötä. Tuntuu välillä, etten muuta teekään kuin vie ulos uutta pussillista kodistamme peräisin olevaa jätettä. Hävettää.

Pahinta on tilanteessa se, että haluaisin kovasti olla ekologisempi (edes vähän!) ja tehdä arjessa eettisempiä valintoja – mutta tuntuu kuin se olisi välillä aika mission imbossible kaikkien normipäivieni pikku haasteiden keskellä.

Esimerkkejä tästä haasteellisuudesta;

kestovaippojen käytössä epäonnistuin täysin – niiden pesu- ja huoltosysteemit eivät vain ikinä onnistuneet itseltäni kaiken muun vauvahämmennyksen pyörteissä. Tuntui että kankaiset vaippamytyt olivat liittoutuneet itseäni vastaan ja niiden käytöstä seurasi vain väsynyttä kiukkuitkua (itseni, ei vauvan, osalta).

Tämän lisäksi: taloyhtiössämme ei ole lainkaan biojätettä. Noloo. 

Ja… käytän kahvikapselikonetta päivittäin.

Omistan myös paljon suurten vaateketjujen vaatteita. (Puolustuspuheeni sanottakoon etten tosin ole todella pitkään aikaan ostanut juurikaan vaatteita.)

Joten: meikäläinen on kaukana täydellisen ekologisesta ja eettistä elämäntyyliä vaalivasta kuluttajasta. Taidan olla enemmänkin sellainen perusmallia edustava kotimama, jonka arjessa pienetkin muutokset parempaan olisivat nyt uno asia mucho bueno.

Olenkin nyt laatinut ”sotasuunnitelman” – pläänin, jonka avulla alan sukeltelemaan eettisempään ja ekologisempaan elämäntyyliin vähitellen, niin että homma olisi hyödyllisen toiminnan lisäksi HAUSKAA (en kestä hikipinkoilua ja tiukkis-meininkiä missään elämäntyyliasiassa).

Ensimmäinen askeleeni kohti vähän parempaa elämää on tämä:

Aion hankkia Karita Sainion Hyvin eletty -kirjan. Tämä opus on jo ulkonäöllisestikin niin kaunis, että voisin ostaa sen ihan esteettisyyden puolesta – mutta ennen kaikkea epäilen sen sisältävän paljon hyvää asiaa.

Kirja kädessä siis kohti tätä hyvää – tai siis, entistä parempaa – elämää. Sillä elämäni on jo nyt todellakin hyvää, mutta pointtinani onkin ajatella pidemmälle; miettiä minkälaista tämä laiffi on vaikkapa pojalleni tulevaisuudessa – tai hänen mahdollisille lapsilleen…

 

Toivoisin, että mahdollisimman hyvää.

Niinpä onkin aika ryhtyä toimeen.

Elämä Hetkiä

Puhelin hajosi – miten kävi elämän?

lokakuu 6, 2017

Puhelimen näyttö hajosi jokin aika sitten. Nyt luuri on ollut huollossa jo aika paljon pidempään kuin oli oletettu.

Tästä on seurannut sekä hyviä että huonoja juttuja.

Tai siis, huonoja puolia hommassa on itse ollut asiassa vain pari. Työsähköposteihin vastailu sekä työprojektien edistäminen on hieman monimutkaisempaa nyt, sillä puhelimeni sijaan jouduin etsiytymään läppärini ääreen jos käsillä oleva asia vaatii yhtään pidempää viestittelyä tai laajempaa paneutumista. (Varapuhelimella ei nimittäin pitkiä viestiketjuja luoda – pikkuruinen vara-Samsung on nimittäin mallia VANHA, joten yhden nettisivunkin avaamiseen menee sellaiset mukavat pari minuuttia.)

Hyviä puolia sen sijaan on ollut monia.

Ilman puhelinta elämä on rauhoittunut. Oikeasti, jo viikossa on helppoa huomata selkeä ero omassa fiiliksessä nyt kun luuri ei koko ajan vilku, piippaa tai värise. On ollut kiva huomata, että henkilökohtaisen elämän puolella en ole oikeastaan kovinkaan koukussa puhelimeen – nimittäin sitten kun sitä ei yksinkertaisesti voi käyttää en sitä myöskään kaipaile. Turha somen selailu on tippunut pois päiväjärjestyksestä ja sen sijaan olen luonut uusia rutiineja tyhjille hetkille päivässäni. Paras ”uusi hetkeni” on nyt jo muodostunut ihanaksi riitiksi arkirumbani keskellä. Tähän uuteen rituaaliini kuuluu rauhaisa oma hetki myöhään illalla, keittiömme pyöreä pöytä, himmennetyt valot, kynttilät sekä kirja. Eli toisin sanoen: ihan vaan luen. Kynttilänvalossa. Kunnon hyggeilyä siis.

Myös ulkona liikkuessa on iisimpää keskittyä ympärillä tapahtuviin ja näkyviin juttuihin kun puhelimen äänet eivät keskeytä ajatuksia. Ylipäätään sisäinen fiilis on jotenkin tasapainoisempi.

Näin ollen luurin hajoaminen onkin oikeastaan aika hyvä juttu.

Homma on nimittäin myös saanut tajuamaan ne useista naistenlehdistäkin moneen kertaan luetut neuvot todeksi. Eli siis nuo vinkkilistat, joissa kerrotaan kuinka älypuhelimen sovellusten ilmoitukset kannattaa kytkeä pois päältä (stressin vähentämiseksi) ja että puhelin pitää visusti suljettuna ilta-aikaan (jottei aivoja turhaan stimuloisi ennen nukkumaanmenoa sinisen valon hohteella).

Näin ollen aionkin yrittää jatkaa tätä rauhaisampaa arkea ja vähemmän läheistä suhdetta kännykkäni kanssa – senkin jälkeen kun käytössä oleva puhelin ei ole enää mallia historia.

Sillä se hemmetin luuri – niin ihanakin kuin se osaa olla – voi olla aivan järkyttävä huomio- ja aikasyöppö.

Samaan hengenvetoon toivotankin tervetuleeksi teidän puolelta vinkit parhaisiin syksyn lukukokemuksiin liittyen? Mitä kirjoja luette nyt? 

Iltaiset hyggekirjahetkeni kaipaavat nimittäin uusia sivuja läpi kahlattaviksi ja nautittaviksi.

Ihanaa.

 

 

Elämä Fiiliksiä

Minä ja poikani

lokakuu 4, 2017

 

Viime päivinä olen halannut lastani aiempaakin useammin.

Yrittänyt nuuhkia pientä niskaa ja tunnustella pieniä perunamaisia varpaita vähän joka välissä.

Sanoa rakas ja wau kun olet taitava niin monta kertaa päivässä että tuo ihmeellinen pieni ihminen sen varmasti tajuaa; ei ole mitään parempaa ja tärkeämpää kuin nämä hetket kanssasi.

Viime päivinä olen nähnyt edessäni hämmentävän usein pienen pojan entisen vauvaolennon sijaan.

Se on laittanut sydämen kiemuralle mutta samalla rinnan rottingille ylpeydestä; mitäs me tässä, minä ja poikani.

 

 

Kuvituskuva: Brooke Smart / Babiekins magazine

Elämä Fiiliksiä

Tukholma, vi kommer!

syyskuu 12, 2017

Spontaani minireissu Stokikseen starttaa tänään. Jee ja falalalalei!

Laukut ovat pakkaamatta ja kaikki on vähän rempallaan tämän päivän lähtöjärjestelyissä – mutta that’s life! Eilinen kun nimittäin meni työprojektien ja lapsen hoidon parissa niin intensiivisellä tahdilla, että tajusin vasta illalla koneen näppistä selkä jumissa naputellessani tämän ihanaisen pikkumatkan olevan aivan pian jo lähtökuopissa. Ihanaa!

On suoraan sanoen todellakin kova tarve pienelle paussille – elämässä kun on aika paljon kaikkea nyt. Aivan ihania juttuja, mutta niitä vain on…no, niin, paljon.

Näin ollen olenkin NÄIN innoissani siitä ajatuksesta, että pääsen hetkeksi mahtavassa seurassa Tukholman kaduille tallailemaan.

Vi seeeees!

 

Elämä Fiiliksiä Hetkiä

Voihan v…iikko

syyskuu 9, 2017

Olen saanut ihanat määrät viestejä teiltä lukijoilta, sellaisia, joissa ihastellaan positiivisuuttani sekä asennettani elämään. Kommenttiboksiin on myös tipahdellut kysymyksiä siitä, että miten hoidan päivät ja tilanteet jotka ovat synkempiä/ rankempia/tylsempiä?

Well, well. Nyt voimmekin kätevästi käyttää kulunutta viikkoa esimerkkinä astetta rankemmasta ajanjaksosta. Täytyy nimittäin myöntää, että yrittäjyyden ja lapsielämän yhdistäminen on tällä viikolla tuntunut ihan luissa ja ytimissä asti. Kirjaimellisesti – sillä selkäni on mennyt jumiin ja koko fyysinen fiilis on laahannut jossain aika alailmoissa.

Viikko on kuitenkin nostanut myös todella ristiriitaisia fiiliksiä pintaan. On nimittäin ihmeellistä saada tehdä työkseen jotain niin ihanaa mitä tällä hetkellä duunikseni kutsun. Saan ideoida, kirjoittaa, valokuvata ja suunnitella kokonaisuuksia. Se on niin mieletöntä että olen aidon kiitollinen siitä joka päivä. On kuitenkin hyvä muistaa, että söpöt somepäivitykset kauniin työpisteen äärestä ja palaverit kivoissa kuppiloissa ovat vain pintaraapaisu päivistäni – toinen puoli on poskihampaiden tulon vuoksi itkevää taaperoa, exceleitä ja sadepäivän mutajälkiä lattioilla. Lisäksi aloittava yrittäjä ei juurikaan tuloja vielä bisneksestään nosta – ainakaan täällä päässä. Yrityksen alkutaival on harvoin eurotukkuja lompakossa – mutta toisaalta oman tyylisen työn luomiselle on vaikea laittaa hintalappua.

Mutta takaisin tähän viikkoon. Olen tosiaankin huomannut nyt sen, millaista elämän jonglööriä sitä saakaan olla yhdistääkseen yrittäjän duunit, taaperon kanssa hengailun sekä muun elämän koukerot. Työt ja lapsen olen kyllä saanut suht kunnialla hoidettua (muutamaa huono mutsi -tilannetta lukuunottamatta, yksi näistä kuvattuna yllä), mutta oma fiilis ja hyvinvointi on kyllä tällä hetkellä aika retuperällä. En toisaalta ihmettele, sillä itselleni henkireiän kiireen keskelle muodostava liikunta on jäänyt täysin ja tätä kautta pinnakin on kiristynyt.

Tällaista toisaalta elämä vain on välillä? Upeita asioita ja kaameaa harmautta – näitä ja montaa muuta asiaa, kauniissa kaaoksessa toisiinsa sekoittuneina.

Ja miten sitten pusken itseni väsymyksen ja ärsytyksen tiloista irti?

Aina se ei onnistukaan. Mutta toisaalta on aika hassua, että juurikin ne asiat jotka tällä hetkellä vievät ajan ja energian esimerkiksi liikunnalta – eli perhe ja työt – ovat juurikin ne jutut jotka myös antavat eniten.

Muita apukeinojani väsyneen fiiliksen kukistamiseksi ovat tällä viikolla olleet:

❥ arjen piristäminen jollain pienellä, kivalla jutulla. Itselläni se oli Luovaa tekstausta ja muita ideoita -kirja, jota olin himoinnut jo pidempään.

❥ uuden reseptin kokkailu – tällä viikolla se oli 52 weeks of deliciousness -blogin herkullinen linssikeitto* (*maidottomat hohoi: korvasin kerman kaurakermalla ja ranskankerman Oatlyn Fraichella)

❥ pitkät metsänlenkit koiran kanssa

❥ suklaa. Koska, no…. suklaa.

 

 

Mutta joo, sellaista vähän harmaampaa fiilistä tällä viikolla. Toivotaan, että ensi viikolla tunnelmat ovat astetta kepeämmät.

Pus & lämpöistä lauantaita kaikille!

Elämä

Nainen, joka olen tänään

syyskuu 5, 2017

Aloin tässä yksi päivä miettiä sitä, että mitkä ovat ne vaikuttavimmat asiat, ihmiset tai hetket jotka ovat tehneet minusta juuri sen tyypin joka tänä päivänä olen.

Juu tiedetään, aika suureellinen aihe. Mutta jotenkin todella kiehtova! Sitä kun harvoin pysähtyy miettimään oman elämänsä käännekohtia tai sitä että mitä jos niitä mutkia ei olisikaan tullut polulla vastaan – mihin sitä sitten olisi matkannut? Ja missä olisi nyt?

Alla listaa oman elämäni huipuista ja pohjamudista – eli niistä elämänkaarteista ja -kierteistä, jotka ovat muovanneet itseäni eniten, suuntaan tai toiseen.

Lapsuuden kesät Etelä-Ranskassa. Laventelipellot, petanque-pelailujen täyttämät leppoisat iltapäivät, täydelliset aamiaispatongit, värikkäät autoretket ja vaellukset piknikien kera ovat ikuisesti ja aina osa sitä, kuka olen sekä sitä, minkä näen onnena.

Perheystävän halvaantuminen, iltapäivän ruuhkaratikassa. Muistan edelleen sen hetken, jossa äitini kertoi ala-asteikäiselle minälle läheisen ystävänsä halvaantuneen. Tuosta noin vaan, ratikassa istuessaan, ystävä oli yhtäkkiä ollut liikuntakyvytön. En koskaan unohda tuota hetkeä, sillä se määritti tietyllä tavalla uudenlaisen aikakauden alun mieleni sopukoissa; tajusin tuossa hetkessä, että mikään ei ole taattua.

Oman (lapsuuden) perheen hajoaminen. En tiedä voiko kukaan sanoa, etteikö omien vanhempien ero olisi vaikuttanut heihin, tavalla tai toisella. (Tai jos voi, en ainakaan itse kuulu joukkoon.) Perheen hajoaminen hajotti itsenikin pitkäksi aikaa. Onneksi haavat paranevat ja ihmisen kyky korjailla sieluaan on aina yhtä ihmeellinen.

Macaulay Culkin & Jonathan Taylor Thomas & Taylor Hanson. Varhaisteini-ikäni kolme suurta rakkautta, jotka määrittivät miesihanteeni (vinksahtaneesti) joksikin aikaa. Yksin kotona -leffojen aikainen Macaulay oli se ensimmäinen rakkauteni. Sitten tuli Jonathan Taylor Tomas. JTT:lle perustimme kaverini kanssa (kahden naisen) faniklubinkin. Muistan hämärästi myös erittäin koomisen kirjeen, jonka lähetimme postitse itse Mister Thomasille.

Ja lopuksi tuli Taylor Hanson. Oh man. Lauloin ”I will come to you” biisiä varmasti yli tuhat kertaa unelmoiden Taylorin saapuvan luokseni, sitten joskus, one lucky day. Ja ne hiukset, ne hiukset.

Kasvissyönnin aloittaminen. Jos miettii omaa elämää käytännönläheisesti, niin sitä puolta on tämä päätös muuttanut selkeästi. Lukioikäisenä päätin, yhtäkkisesti mutta sitäkin varmempana asiastani, lopettaa lihansyönnin. Näin tein ja päätös on pitänyt. Vegeilyä on nyt takana noin viitisentoista vuotta ja päivääkään en ole katunut.

Ensimmäinen julkinen lauluesiintymiseni, lukion laulukurssin päätöskonsertissa. Vapisin, jännitin, kammosin. Mutta kun oma vuoro laulaa saapui, jotain ihmeellistä tapahtui ja jopa vähän nautin hetkestäni siinä, auditorion lavalla. Kappale oli Rakkauden haudalla.

Tuo hetki avasi portin laulun maailmaan, ja sen jälkeen esiintymisiä tulikin monia lisää. Tuo ensimmäinen ei kuitenkaan ole koskaan unohtunut, sillä muistan sen mielettömän voittamattomuuden tunteen, joka konsertin jälkeen kropassani jylläsi. Se fiilis kun on aidosti kohdannut pelkonsa ja kävellyt suoraan sen läpi – magic!

Muutaman kuukauden irtiotto kaikesta & reissu Jenkkeihin. Aikanaan jätin varman palkkatyön (itse asiassa niitä oli vielä kaksin kappalein tuolloin), täydellisen asunnon Kalliossa ja varmuuden tunteen taakseni – lähteäkseni Coloradon osavaltioon paikallisen tuttuni sekä hänen lastensa luokse asumaan. Muutama kuukausi vuorten keskellä, Jenkkilän tuulten vietävänä oli yksi parhaista osioista elämässäni – ei niinkään siksi mitä tuona aikana tapahtui, vaan siitä syystä miten paljon uskallusta, itsevarmuutta ja energiaa sain tuosta hypystäni tuntemattomaan.

Hugo. Espanjalaisen karvamachoni adoptoiminen on ehdottomasti yksi parhaimmista päätöksistäni ikinä. Homma on toki vaatinut myös rautaisia hermoja (haukkuherkkä koira on hyvä tapa lujittaa omaa zen-osaamista) sekä tsemppiä, mutta vastapainona on vaa’an toisella laidalla se valtava ilon sekä pusujen täyteisen rakkauden määrä, jonka Hugo jokaiseen päivään tuo.

Avioituminen, ensitreffeillä. Muutti käsitykseni monesta asiasta – muun muassa itsestäni (tiettyjen asioiden suhteen) sekä parisuhteista. Homma mullisti elämäni ihan kaikkia kerroksia myöten; sainhan ensitreffeiltäni mukaan elämäni miehen.

Äidiksi tuleminen. Ei ehkä kovin yllättävä osio listalla, sillä miten sitä ei muuttuisi äidiksi tullessaan? Tuo tapahtuma kun tuppaa kääntämään maailman ylösalaisin ja viemään niin sydämen, pikkusormen kuin järjenkin. En olisi osannut kuvitella, kuinka paljon lapsen saapuminen maailmaan muuttaa omia prioriteettejani sekä asennettani asioihin; nykyään mielipiteeni ovat vahvempia ja välitän entistä selkeästi vähemmän siitä, mitä muut minusta ajattelevat.

Ja lisäksi se paras juttu ikinä: saan viettää aikaa erään mielettömän pikkuruisen miehen kanssa, hänen hekotteluaan kuunnellen ja käsi kädessä eteenpäin tarpoen.

 

-V

Kuva: Studio Metsä / Erika Lind

ajatuksia Elämä

Turhaa unelmointia?

elokuu 30, 2017

Unelmoin paljon. Uskon nimittäin, että se tekee hyvää. Teen niin myös siitä syystä, että tällä tavalla oma sisäinen maailmani on aina toiminut; ollut täynnä haaveita. Pieniä, sopivan kokoisia ja naurettavan suuria. Monesti olen saanut osakseni myötätuntoisia hymähtelyjä sekä empaattisia katseita kertoessani unelmistani, etenkin niistä villeimmistä.

Mutta… you know what darlings?

Nuo hymähtelijät sekä ”hölmölle” unelmoijalle sääliviä katseita luoneet ovat jääneet jonnekin matkan varrelle, mutta toisin kävi haaveideni. Ne ovat seuranneet mukanani: uskollisesti, välittämättä epäilijöiden kritiikistä. Niistä on tullut osa minua – ja nykyään… myös osa elämääni.

Unelmointi ei silti tosiaankaan ole helppoa, jos tuntuu ettei mistään suunnasta valu ulkopuolista tukea haaveille. Toivoisinkin yleiseen kanssakäymiseen enemmän keskusteluja joissa jopa hattaramaisen positiivisella otteella, vähän sokeastikin, kannustettaisiin toisiamme eteenpäin. Vasta sen jälkeen otettaisiin järki peliin. Sovittaisiin vaikka kaverin kanssa, että toinen saisi vartin verran avata keskustellen sitä hullua suunnitelmaansa perustaa matelijakahvila Laukaalle – ja vasta sen vartin jälkeen voitaisiin miettiä hommaa realismin kannalta. Että ovatko ne Laukaan ihmiset ihan niin villeinä gekkoihin ja kahviin – ainakaan noin niinkuin yhdistelmänä.

Useimmiten on nimittäin niin, että se realismi kyllä pukkaa kuvioihin pakostakin, ennemmin tai myöhemmin. Olen huomannut tämän ilmiön pätevän erityisen vahvasti yrittäjyyteen. Into ja energia sammutetaan uusia ideoita puhkuvasta ihmisestä helposti ja kätevästi hukuttamalla hänen lomakkeisiin, kirjanpidollisiin to do-listoihin ja varoituksiin yel-virheistä. On toki tärkeää tietää mihin ryhtyy unelmaa tavoitellessaan, on tuo haave sitten yritys tai jotain ihan muuta. Mietin kuitenkin usein sitä, että onko ne haaveet pakko torpata heti alkuunsa? Eikö esimerkiksi yrittäjyyskursseillakin voisi olla jonkinlainen unelmointisessio kaiken kuivan teorian ja vakuutusjorinoiden välissä? Sellainen, josta jokainen saisi voimaa niihin käytännön töihin, enegiaa uusien haaveiden toteuttamiseen, uskallusta ideoiden kehittämiseen?

 

”Höpsön” unelmoijaluonteeni myötä olen saanut aiemman blogin postauksissa kuulla (jotenkin hyvin suomalaisia?) kommentteja siitä, että en minä halua unelmoida mistään ihmeellisestä, ei me kaikki haluta kirjoittaa kirjoja tai maalata tauluja Pariisin kattoterasseilla. Ja hei totta kai – eihän se olekaan pointti! Jotenkin olen pitänyt itsestään selvyytenä, että jokainen ymmärtää omaavansa oikeuden elää elämäänsä omalla tyylillään. Kukaan kun ei voi toiselle haaveita elämän tikkataululle nakutella, ne luodaan itse. Toisin sanoen: mikäli jollekulle mahdollisimman tasainen elämä ja lauantain saunavuoro ovat yhtä kuin laiffiloton jättipotti, niin mielestäni se on mahtavaa. On aina yhtä hienoa kuulla tarinoita ihmisistä, jotka ovat löytäneet omanlaisensa elämän.

Oma pointtini ja kokemukseni (itsekkäästi omaan elämääni ajatuksia heijastaen) on kuitenkin tämänkaltainen: elämä kehittyy ja saa verhokseen uudenlaisia tasoja kun sen eläjä itse tekee, kokee ja tuntee. Ja se on mielestäni unelmoinnissakin oikeastaan se hienoin juttu – se matka, kuten kaikki maailman siirappikliseetkin toistelevat. Matka kohti unelmaa.

Useinhan käy myös niin ettei unelmaa saavutakaan. Sinusta ei tulekaan, vilkkaasta unelmointiharrasteesta huolimatta, seuraavaa Suomen Bacheloria tai eduskunnan puhemiestä, mutta älä silti luovuta. Unelmointi ja haaveiden tavoittelu kehittävät sisua, kestävyyttä ja ennen kaikkea: sinua.

Ehkä polku viekin muualle kuin juuri Sen Haaveen luo, tai sitten se tietty unelma ei ollutkaan oikeastaan se itselle tarkoitettu. Se mikä on usein upeaa ja yllättävää on se, miten haaveita tavoitellessa tulee usein törmänneeksi asioihin tai ihmisiin, joita ei olisi osannut omaan elämäänsä edes toivoa. Sellaisiin, joista saa lisää virtaa jatkaa matkaa kohti tavoitettaan tai toisaalta – sitä voikin näiden kohtaamisten kautta tajuta, että onkin jo saapunut perille.

Sillä ne oman mielen kätköissä syntyneet unelmat eivät aina olekaan niitä, jotka ovat tarkoitettuja juuri itselle. Joskus matkan varrella tapahtuukin jotain ihan muuta, jotain parempaa.

 

Dream on!