Browsing Category

Elämä

Elämä Fiiliksiä

Suuret unelmat – ja niiden ainaiset kriitikot

lokakuu 23, 2018

Yrittäjyys on saanut välillä miettimään sitä, miten helposti muu maailma ja ympäröivät ihmiset saattavat arvostella ihmistä, joka tekee jotain joka on jollain tavalla erilaista, tavoittelee ”liian” suuria unelmia tai haaveilee jostain sellaisesta, joka syystä tai toisesta tuntuu arvostelijoista uhkaavalta.

Näihin tilanteisiin sopii yllä oleva lause mahtavasti.

Sillä jos jotain olen oppinut niin se on tämä: rohkeita elämänvalintoja arvostelevat ihmiset ovat harvoin niitä, jotka tekevät omassa elämässään asioita jotka poikkeavat ns. turvallisesti elämän kaaresta.

On tietysti täysin luonnollista ja hyväksyttävää, että meillä kaikilla on erilaisia unelmia – eikä niiden ”suuruutta” ole mitään järkeä vertailla.

Mutta jos sinulla on jokin unelma, joka tuntuu hullulta niin usko pois: se kannattaa jakaa ihmisten kanssa, joita ihailet ja jotka tekevät elämässään asioita, joita itsekin toivoisit tekeväsi. (Sen sijaan, että kertoisit haaveestasi ihmiselle, jonka tiedät jo etukäteen olevan erittäin epäilevä kaiken uuden/yllättävän/erilaisen suhteen.)

Unelma voi muuttua matkan varrella, mutta parhaan pohjan sen toteutumiselle rakennat kun jaat sen oikeiden tyyppien kanssa. Niiden, jotka uskaltavat kokeilla, mokata, testata ja haaveilla – suurten unelmiensa tähden.

 

-V

 

Elämä Fiiliksiä

Hyvästit parhaalle ystävälle

elokuu 15, 2018

 

Ihan hiljattain jouduin kohtaamaan päivän, joka sai sielun käpertymään mustaksi möykyksi ja silmät täyttymään alati virtaavista kyynelistä.

Viime viikon maanantaina jouduimme koko pienen perheemme voimin matkaamaan eläinlääkärille ja viemään rakkaan Hugomme lääkärikäynnille, josta tulisi sen viimeinen.

Tuo päivä sisälsi niin paljon tunteita, etten oikein vieläkään pääse niihin kaikkiin käsiksi. Hugo oli sairas ja sen vointi tuntui huononevan koko ajan – ja samalla kyseessä oli kuitenkin alle 5-vuotias koira, josta ei päälle päin olisi arvannut sen olevan kroonisen sairauden väsyttämä ja stressaama. Oma mieleni olikin täynnä itsesyytöstä matkalla eläinlääkärille ja ajatuksissa vilisivät ”Entä jos…”-hokemat ihmeparantumisesta sekä onnellisesta lopusta. Ja samalla kuitenkin tiesin päätöksen olevan oikea. Sen vain tiesi.

Kaikki, jotka ovat joutuneet viemään lemmikkinsä eutanasiaa varten eläinlääkäriin varmasti tietävät, ettei tuota päätöstä tosiaankaan tehdä kevyin mielin. Joku tietämätön saattaa näihin aiheisiin tokaista vastauksena lauseen ”Sehän on vain lemmikki!”, mutta asian läpi käyneet tietävät paremmin. On aivan kammottavaa tehdä tuollainen päätös; päättää, että pitkäaikaisen ystävän ja perheenjäsenen elämän on tultava päätökseen.

Lääkärikäyntiä edeltävänä iltana katselin Hugon suuria ruskeita silmiä ja hassusti vispaavaa häntää, enkä voinut ymmärtää ettei tuo karvainen kaverini enää kipsuttelisi pitkin asuntoamme seuraavan päivän jälkeen.

Päivänä, jolloin lähdimme viemään Hugoa eläinlääkäriin oli taivas samanaikaisesti paikoin aurinkoinen, paikoin dramaattisia pilviä omaava. Ilma tuntui heijastavan kaikkea mitä omassa mielessäkin liikkui; iloa kaikesta siitä mitä oli Hugon kanssa kokenut – ja myös aivan järkyttävää surua siitä, että se kaikki tulisi seuraavan tunnin aikana päättymään.

Lääkäriin päästyämme pääsimme koko perhe hoitohuoneeseen, jossa eutanasia suoritettiin. Silittelin Hugoa lähes koko operaation ajan ja mietin kaikkea sitä, mitä tuo hassu, valkoinen otus oli tuonut elämääni.

Hugo oli nimittäin aikoinaan omassa elämässäni jonkinlainen positiivisen elämänmuutosvyöryn käynnistäjä. Koiran hankkiminen hektistä ammattikorkeakoulun koulutuslinjaa käyvänä sinkkuna ei ollut ihan helppo (tai järkeväkään) päätös – mutta silti yksi parhaimmistani. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava myös se, että välillä Hugon kanssa oli myös todella raskasta. Kävimme läpi monet koirakoulut, sillä omapäinen ystäväni haukkui yhdessä vaiheessa aika lailla kaikkea mikä liikkui. Ja nyt myöhemmin uudenlaisen synkkyyden kuvoihin toi sairaus, joka tuntui vievän Hugon elämäniloa pala palalta pois.

Onneksi meillä oli  – ja on – kuitenkin mahtava määrä koettuja juttuja takataskussa. Hugossa olikin aivan parasta sen kyky olla täysin avoin ja rakastava sekä rohkeus touhottaa eteenpäin, paikassa kuin paikassa. Uskallankin väittää, että rohkean koiranpentuni voimaannuttamana päätin myös aikanaan osallistua Ensitreffeihin – ja siitähän sitten onkin seurannut ei vähempää eikä enempää kuin oma perhe. (Mikä on asia, josta en oikein uskaltanut edes haaveilla vielä joitain vuosia sitten.)

Olen varma, etten olisi tässä elämäntilanteessa ilman Hugoa. Sen rohkeus, rakkaus ja omapäisyys ovat muokanneet niin elämääni kuin itseänikin.

Näköjään ne parhaat elämänkoulun opettajat eivät siis aina ilmestykään kohdalle siinä muodossa, jota ehkä olettaisi; joskus opettajat voivat ovat karvaisia, vähän pahanhajuisen hengityksen omistavia sekä ylitsevuotavan höpsöjä.

 

Toivon, että omalla suurella opettajallani on nyt kaikki paremmin kuin hyvin.

Toivon myös, että siellä jossain on kanaluita, vinkuvia pikkuleluja ja metsälenkkejä yllin kyllin tarjolla.

(niin kuin varmasti on)

 

Kiitos kaikesta Hugo, paras ystävä! ♥️