Browsing Category

Fiiliksiä

Fiiliksiä Hetkiä

Ihanin lehtilöytö aikoihin

lokakuu 20, 2017

 

 

Olen aina ollut hulluna lehtiin. Ihan jo pelkästään kauniin lehden selailu ja sen tuoksu saa oloni mukavaksi.

Hyvä lehti on kuin lupaus hetkestä itselle; Tule, luonani saat olla rauhassa – ja ihan vaan nauttia.

Pitkään olen ollut jumiutunut aika lailla samojen naistenlehtiläpysköjen lukemiseen. Tutut lehdet ovat helppo valinta, kuin lämmin huopa johon kääriytyä näinä lokakuisina iltoina.

 

 

Onneksi kuitenkin eilen hamusin käsiini Prisman lehtihyllyiltä entuudestaan itselleni tuntemattoman In the moment -julkaisun. Ja ah, nyt taisi kyllä löytyä todellinen lehtimaailman helmi!

Vaikkakin lehti sisältää osin aika itsestäänselviä mindfulness-hokemia on kokonaisuus on niin kaunis ja mietitty, etten voi olla kuin tyytyväinen ostokseeni. Lisäksi fanitan lehtiä, jotka käyttävät kivoja kuvituksia (esim tuo ihana kansikuva!) osana lehtensä visuaalista maailmaa – se tuo koko homman ihan uudenlaiselle kauneuden tasolle.

 

Luetaan (hyviä!) lehtiä ja nautitaan elämästä – siinä siis tämän perjantain opetus!

Ihanaa viikonlopun alkua pupuset!

 

Fiiliksiä

Entä jos muualla olisikin paremmin?

lokakuu 14, 2017

Aina välillä sitä miettii. Vaikka kuinka on puhdas luonto ja hyvä koulutus – että mitä jos asuisikin jossain muualla.

Harmaiden ilmeiden täyttämässä ruuhkabussissa mietinkin hiljattain: voisinko please asua jossain missä olisi lämpimämpää, aurinkoisempaa ja vähän… no, hilpeämpää elää. (suomalaiset osaavat näyttää niin koomisen kuolemanvakavilta julkisissa liikennevälineissä)

Onneksi reissaamista on sen verran kertynyt omaan mittariin, että tiedän jo nyt: loppujen lopuksi aurinkoisinkaan biitsimaa ei maalaile elämään onnea jos oma sisäinen maailma ei ole kunnossa.

Olen asunut tähän mennessä Etelä-Ranskan eräässä pikkukylässä, Jenkkilän Coloradon osavaltiossa, Pariisin kupeessa, Karjaan harmonisessa hiljaisuudessa sekä monilla eri alueilla Helsingissä. Myönnettäköön tosin, että sellainen trooppinen paratiisi puuttuu listaltani – joten en aivan tiedä minkälaista olisi asua ainaisessa kesässä ja herätä auringonpaisteeseen.

Mutta uskallan epäillä – vaikkakin lämpimämmät lämpötilat ja auringon hehku olisivatkin erittäin tervetulleita Suomeen omasta puolestani – että ilman vaikutus siihen kaikista tärkeimpään, omaan hyvinvointiin ja onnellisuuteen, on loppujen lopuksi kuitenkin aika pieni. (Tai ainakin näin haluan uskotella itselleni lokakuisen suomisään keskellä.)

Lapseni kautta olen myös tajunnut entistä selkeämmin erään vanhan kunnon kuvion, eli asenteen merkityksen. Niin klisee kuin se ehkä onkin, niin hemmetti että se oma ättityyd voikin muuttaa pelin kulkua! Poikani ei paljon Suomen säistä tai muustakaan valittele, vaan painelee menemään kaatosateessakin, hymyillä virnuillen ja lyhtypylväille hihitellen (?).

Itse voin, kaikesta tästä positiivisesta asennesaarnailusta huolimatta, myöntää olevani aikamoinen talvesta ahdistuja. En siis todellakaan ole niitä tyyppejä jotka odottavat kunnon hiihtokelejä tai haaveilevat pakkaskeleistä. Hahahahaaa. Juu. En tosiaan.

Oma sieluni nauttii eniten lämmöstä ja valosta. Järven pinnalta hohkaavista auringonsäteistä ja rusottavista poskipäistä. Aamukahveista ulkona ja varpaista ruohikossa.

Onneksi minulla on tuo pieni buddhani, elämäni suurin opettaja – eli lapseni. Hänen myötään olen huomannut suhtautumiseni ”huonoja” kelejä kohtaan keventyneen huomattavasti. Omassa elämässä on niin hullu määrä asioita joihin voin vaikuttaa – joten miksi stressaisin yhdestä sellaisesta, johon minulla ei ole minkäänlaista kontrollia?

Ja onhan se myönnettävä, että ovat ne vaihtelevat vuodenajat aika kivoja. Näin on buddhamieheni opettanut.

 

-V

Fiiliksiä

Instagramin helmiä (ja miksi täydelliset kuvat ärsyttävät)

lokakuu 7, 2017

Instagram on ehdottomasti oma lempparini mitä tulee erilaisiin somekanaviin. Olen aina ollut hulluna toimiviin visuaalisiin kokonaisuuksiin ja näin ollen makeiden uusien IG-kanavien löytäminen saa meikäläisen edelleen innostuneeksi.

Vaikkakin juuri kirjoitin juuri hiljattain (pakon edessä) sattuneesta kännykkäpaastostani – on silti sanottava, että Instan päivittäistä seuraamista kaipaan kyllä aidosti. (Varaluurilla kun ei vaan jaksa edes yrittää – epäilen että Instan avaaminenkin veisi yhden aamupäivän.) On mahtavaa, miten nykyajan teknologia voi tuoda kännykän näytölle niin taidetta, muotia, ruokatrendejä kuin fitnessvinkkejäkin.

Ja minkälaista visuaalista karkkia Instagram tarjoaakaan! Esteetikon sieluhan siinä ihan lepää.

 

Asialla on kuitenkin myös kääntöpuoli.

Se hemmetin täydellisyys kun vaan on joskun niin kieroutuneen harhaanjohtavaa.

Vaikka asian tiedostaisikin – no eihän kenenkään elämä ole pelkkää täydellistä brunssia ja ihanan roosaa asukokonaisuutta 24/7 – on helppo silti hukuttautua täydellisen viilatuiksi muokattujen kuvien maailmaan… ja tuntea omassa elämässään huonommuuden fiiliksiä alta aikayksikön.

Olen huomannutkin itse viime aikoina alkaneeni lämmetä uudenlaisille kuvamaailmoille. Hieman tylsän virheettömiksi hiottujen kuvien sijaan on välillä virkistävää nähdä naururyppyjä, aitoja ilmeitä, spontaaneja tilanteita ja ei-aina-niin-symmetrisen-harmonisia aamiaisannoksia.

 

Omia suosikkejani ovat tällä hetkellä muun muassa nämä kuvatilit:

Uusi Muusa – Suositun sivuston IG-tili on rehellisen raikas – juuri kuten se lupaakin.

Valtavan ihana – Mahtavan kirjauutuuden ympärille rakennettu tili, jota pitävät kirjan kirjoittajat Hanna ja Aino-Kuutamo. Body lovea ja muuta ihanaa – tsek tsek.

Hilary Rushford – No okei okei, tämä on hyvinkin viilailtu kuvatili, mutta diggaan tämän mimmin aidosti ilosta, värikkyydestä ja kuplivuudesta.

Yoga Girl – Tätä IG-tähtöstä seuraa jo yli 2 miljoonaa (w-o-w) ihmistä! En itse niinkään erityisesti ole rakastunut Rachelin kuviin vaan niiden ohessa oleviin tekstinpätkiin eli captioneihin. Ihanan rehellistä avautumista äitiydestä ja elämästä – kaiken kuuluisuuden ja täydellisten rantamaisemien keskeltä.

 

 

Sellaisia kuvasuosikkejä tähän hetkeen.

Ihanaa viikonlopun jatkoa kaikille!

Elämä Fiiliksiä

Minä ja poikani

lokakuu 4, 2017

 

Viime päivinä olen halannut lastani aiempaakin useammin.

Yrittänyt nuuhkia pientä niskaa ja tunnustella pieniä perunamaisia varpaita vähän joka välissä.

Sanoa rakas ja wau kun olet taitava niin monta kertaa päivässä että tuo ihmeellinen pieni ihminen sen varmasti tajuaa; ei ole mitään parempaa ja tärkeämpää kuin nämä hetket kanssasi.

Viime päivinä olen nähnyt edessäni hämmentävän usein pienen pojan entisen vauvaolennon sijaan.

Se on laittanut sydämen kiemuralle mutta samalla rinnan rottingille ylpeydestä; mitäs me tässä, minä ja poikani.

 

 

Kuvituskuva: Brooke Smart / Babiekins magazine

Fiiliksiä

Hullu maailma

lokakuu 2, 2017

Monet kevyemmät postausaiheet olivat suunnitteilla tähän päivään blogisisällöksi.

Maailman hulluus kuitenkin ahdistaa tänään sen verran, että on pakko hengittää hetki ja yrittää ymmärtää.

Espanja, Las Vegas, Marseille.

Silmittömän julmia asioita tulvii silmien eteen sosiaalisen median videoklippien muodossa ja tuntuu kuin haluaisin vain kutistua jonnekin kauas, pikkuiseen nurkkaan, kauas ulkomaailmasta.

Jonnekin mihin voisi kadota joksikin aikaa, kuin Muumit talviunilleen, ja palata takaisin maailman pariin päivänä, jolloin kaikki olisi vähän paremmin.

Vetäytyminen ja katoaminen eivät kuitenkaan ole ratkaisuja. On vain uskottava niihin asioihin kuin aina ennenkin; ihmisiin ja hyvyyteen.

On uskottava, vaikkei siltä tuntuisi juuri tänään.

 

 

Fiiliksiä

Väsynyt & onnellinen

syyskuu 30, 2017

 

Hiljainen viikko blogissa, mutta erityisen kiireinen viikko omassa elämässä. Huuuuh vaan.

Nyt onkin takki aika tyhjä, mutta samalla fiilis onnellinen.

Tiedättekö se sellainen väsyneen onnekas tunne… kun se pusakka tosiaan on tyhjänä – mutta sydän kovin täynnä. Se on aika mahtava juttu.

Lähdenkin tästä lataamaan akkuja, mutta lupaan että aivan piakkoin täällä blogissa on eläväisempi meininki; ideoita nääs pukkaa ja intoa olisi vaikka mihin!

Mutta ensin: Netflixiä, omenahyvettä ja sitten UNTA.

Ah.

 

Kuulemisiin (pian!) pupuset.

 

 

Fiiliksiä

Kotiäidin märkä uni

syyskuu 22, 2017

Unelmoin sinusta jatkuvasti.

Heti aamulla kun olen noussut sängystä nouset mieleeni. Päiväkahvien aikaan samoin, päivästä toiseen. Illalla koneella töitä näpytellessäni yhteytemme on erityisen vahva – ah ja voi, milloin pääsen luoksesi?

Kauttasi haaveilen myös hotellien puhtaan rouheista lakanoista ja kaupassa katson pehmeitä koristetyynyjä mieli suhisten. Kaikki mikä muistuttaakin sinusta on kuin mannaa unelmakeskukselleni aivoni sopukoissa.

Ehkä vielä joskus. Jonain päivänä.

Tapaamme siellä missä juuri tuuletettu huone sekä vasta pestyt lakanat tuovat meidät yhteen, täydellisen hiljaisena hetkenä.

Minä ja sinä… Nukkuminen.

 

Fiiliksiä Hetkiä

Paluu kadotetun rakkauden äärelle

syyskuu 21, 2017

Olen viime aikoina herännyt siihen kauheaan tosiasiaan, että olen musiikin kuluttajana nykyään täysin erilainen tyyppi kuin ennen lapsen syntymää. Aiemmin kävin pop & jazz -laulutunneilla, soitin sähköpianoa vähän joka välissä ja etsin aktiivisesti uusia musatulokkaita. Nykyään taas tuntuu, ettei aikaa ole musan fiilistelylle vain ole ja näinpä sitten tämä osa sielunmaisemaani onkin yhtäkkiä kovin hiljainen.

Onneksi heräsin tähän erittäin huonolaatuiseen muutokseen hiljattain ja päätin tehdä asialle jotain. Musiikki on saatava takaisin mun elämään!, päätin kuin kunnon bosslady konsanaan.

Aiemmin kuuntelin musaa aina työmatkoilla, mutta nyt lapsiperhe-elämässä on meno vähän erilaista – sitä kun ei paljon tule hengailtua yksinään julkisissa kulkuvälineissä, vailla mitään sen ihmeempää tekemistä. Niinpä olenkin alkanut kuunnella hyviä biisejä esimerkiksi lapselle ruokaa kokkaillessa tai illalla töitä tehdessä – hetkissä, joissa olen tavallaan työllistetty mutta joissa on kuitenkin hyvinkin tilaa musiikille.

Suosittelen tätä tapaa kaikille, varsinkin äideille. Musiikki on meille ihmisille niin monella tapaa hyvästä, erityisesti silloin kun tuntuu ettei ”millekään ylimääräiselle” olisi aikaa. Voin vakuuttaa, että musiikin maailma ei kyllä koskaan ole ylimääräinen asia, kun sille vain antaa mahdollisuuden. Näin ainakin itse koen. Yleisfiilis kaikesta on nimittäin aivan erilainen kun päiviinsä saa palasen sitä ihmeellistä kipinää ja väriä, jonka musiikki itseään ympäröiviin hetkiin tuo.

Tätä itseni ja musiikin ihanaa yhteenpaluuta juhlistaakseni: Coldplayn Yellow sekä pari (ihmeellisen kesäistä!) hiljattain ottamaani biisiin sopivaa kuvaa – olkaas hyvät!

 

Look at the stars
Look how they shine for you
And everything you do
Yeah they were all yellow

I came along
I wrote a song for you
And all the things you do
And it was called yellow

So then I took my turn
Oh what a thing to have done
And it was all yellow

Your skin
Oh yeah your skin and bones
Turn into something beautiful
You know you know I love you so
You know I love you so

I swam across
I jumped across for you
Oh what a thing to do

’Cause you were all yellow
I drew a line
I drew a line for you
Oh what a thing to do
And it was all yellow

Your skin
Oh yeah your skin and bones
Turn into something beautiful
And you know
For you I’d bleed myself dry
For you I’d bleed myself dry

It’s true
Look how they shine for you
Look how they shine for you
Look how they shine for
Look how they shine for you
Look how they shine for you
Look how they shine

Look at the stars
Look how they shine for you
And all the things that you do

 

Fiiliksiä

Entä jos olenkin jo täydellinen?

syyskuu 18, 2017

Tänään on luvassa juttua mahtavasta päivästä, jonka hiljattain vietin Studio Metsän Erika Lindin kanssa.

Erika on ammattivalokuvaaja, jonka töihin tutustuin alunperin luettuani Me Naisten artikkelin, jossa esiteltiin ainutlaatuista kuvauskonseptia jota Erika työssään harjoittaa. Kirjoitinkin sitten tuosta Me Naisten jutusta Violan-blogiini (juttu arkistoitu nyt tänne uusille sivuille ja löydät sen täältä) ja hups vaan, yksi asia johti toiseen ja niinpä päädyimmekin viestittelemään netin kautta Erikan kanssa, sekä lopulta myös järkkäilemään yhteisen valokuvaussession.

Ennen itse valokuvausta tapasimme Erikan kanssa kahvittelujen merkeissä, jotta pääsimme hieman tutustumaan ennen fotailuja. Erika kertoi, että hän tapaa aina kuvattavansa tähän tyyliin ennen itse kuvauspäivää sillä hän haluaa aidosti saada kuvan siitä, millainen tyyppi onkaan tällä kertaa hänen kameransa linssin edessä.

Meidän tapaamisemme alkoi ihan suhteellisen maltillisesti smoothie-juomia hörppien ja mukavia höpötellen – mutta nopeasti siitä tulikin varsinaista nauruhepulointia – päivän hekottelut tulivat todellakin täyteen kaffedeittiemme ansiosta tuolloin!

Itse valokuvaus tapahtui kun kahvitteluistamme oli kulunut pari päivää ja paikkana oli Helsingin Kaskisaari. Loppukesän iltavalon pehmeydessä kylpevä luonto ja kaupungin vilinästä muistuttava pyöräilijöitä vilisevä silta saivat heti olon kotoisaksi, ympärillä oli kivasti tilaa kuvailla mutta myös sopivasti elämää.

Kuvausten tavoitteena oli ottaa fotoja sekä yritykseni nettisivulle että tänne uuden blogin puolelle.

Itselläni lähtötilanne oli siis hieman erilainen kuin Erikan kuvattavilla yleensä, sillä tarpeeni valokuvaukselle oli enemmänkin käytännönläheinen kuin itsetuntooni tai muihin sisäisen maailman seikkoihini liittyvä.

Yllätyin kuitenkin huomatessani, miten paljon ajatuksia kuvaus itsessäni herätti.

Kuvausilta itsessään oli niin rento, etten tuolloin stressannut mistään tai muutenkaan miettinyt valokuvieni onnistumista. Luotin Erikaan täysin ja kuvien ottaminen oli yksinkertaisesti hauskaa.

Mutta se jälkipuinti, se yllätti. Tapasimme siis Erikan kanssa kuvausten jälkeen, parin päivän päästä Kaskisaaren huvitteluista, ja tuolloin huomasin oikeasti vähän jännittäväni. En tiennyt mitä odottaa. Ja kun sitten näin kuvani – joita oli monia kymmeniä – oli oloni ristiriitainen. Kuvat olivat nimittäin todella, todella kauniita kokonaisuuksia – mutta monien otoksien kohdalla huomasin etsiväni niistä vain itseeni (omasta mielestäni) kohdistuvia vikoja. Milloin oli eestiotsis ja milloin näkyivät rypyt tai kropan virheet.

Sulattelin fiiliksiäni jonkun aikaa ja katselin kuvia parin päivän aikana useasti, kuten Erika oli neuvonut. Hän myös viisaasti ohjeisti näyttämään kuvia parille läheiselle, ja niin tein. Yllätyinkin siitä, että esimerkiksi mieheni tykkäsi eniten parista sellaisesta kuvasta jotka olivat omasta mielestäni milloin mitenkin todella huonoja.

Muutaman päivän päästä osasin jo katsoa kuviani vähemmän kriittisesti. Tuolloin aloin myös miettiä tätä koko hemmetin ulkonäkökulttuuria ihan uusin silmin; mitä opetan pojalleni tästä maailmasta, itsetunnosta ja merkityksellisistä asioista jos hän huomaa minun etsivän jokaisesta kuvastani ensimmäisenä ne oletetut virheeni?

Ja ennen kaikkea…. mitä jos olenkin jo hyvä, täydellinen minä juuri nyt, tässä hetkessä?

Tietysti tulen myös muuttumaan – en tule aina näyttämään samalta: kroppani voi olla viiden vuoden päästä erilainen (ja varmasti onkin) ja kasvoissani on mitä luultavimmin uusia pieniä juonteita. Mutta tuolloinkin voin kysyä itseltäni jälleen sen kysymyksen: mitä jos olenkin täydellinen, juuri tässä ja nyt?

Täydellinen minä, uniikki yksilö jollaista ei ole toista kappaletta tässä maailmassa.

Ja silloin mietin, että dämn, sellaista asennetta haluan pojalleni opettaa.

Haluan kertoa ja näyttää esimerkilläni hänelle, että aina voi kehittää itseään – niin henkisesti kuin fyysisestikin – mutta yksi asia on varmaa. Tässä hetkessä itsensä rakastaminen on aika upea juttu. Sillä siitä ei varmasti voi seurata muuta kuin hyvää.

 

Näin ollen voisinkin tähän loppuun tiivistää, että Studio Metsä -kuvaussessio olikin yllättävän ajatuksia herättävä kokemus, jopa jonkinlaista terapiaa. Se tosiaan herätteli oman itsekritiikin äärelle.

Ja nyt kun viikkoja kuvauksista on jo kulunut, voin iloisena ja onnellisen keveästi todeta että tykkään kuvistani ihan hulluna. Sekä itseni että koko niiden upeiden kokonaisuuksien vuoksi.

Ja se on aika paljon se, yhden kuvaussession tuloksena. Se, että huomaa hyvien fiilisten itseään kohtaan oikeasti saaneen uuden tason. Sellaisen, jossa voi hekotella urpoillekin otoksille ja toisaalta myös aidosti ihastua niihin kivoihin kuviin. Sanoa itseään rakastaen – muttei itserakkaasti – että wau oonpas mä aika upea tyyppi.

 

Näin ollen ainoa oikea tapa lopettaa tämä postaus on sanoa: Kiitos Erika, olet mahtava! 

 

 

Elämä Fiiliksiä

Tukholma, vi kommer!

syyskuu 12, 2017

Spontaani minireissu Stokikseen starttaa tänään. Jee ja falalalalei!

Laukut ovat pakkaamatta ja kaikki on vähän rempallaan tämän päivän lähtöjärjestelyissä – mutta that’s life! Eilinen kun nimittäin meni työprojektien ja lapsen hoidon parissa niin intensiivisellä tahdilla, että tajusin vasta illalla koneen näppistä selkä jumissa naputellessani tämän ihanaisen pikkumatkan olevan aivan pian jo lähtökuopissa. Ihanaa!

On suoraan sanoen todellakin kova tarve pienelle paussille – elämässä kun on aika paljon kaikkea nyt. Aivan ihania juttuja, mutta niitä vain on…no, niin, paljon.

Näin ollen olenkin NÄIN innoissani siitä ajatuksesta, että pääsen hetkeksi mahtavassa seurassa Tukholman kaduille tallailemaan.

Vi seeeees!