Browsing Category

Reissut

Fiiliksiä Reissut

Next stop: Etelä-Ranska!

maaliskuu 25, 2018

 

 

Etelä-Ranska. Aurinko. Leipomon tuoreet, päältä rapsakat ja sisältä unelmaisen pehmeät patongit. Aamukahvi lämmössä. Mekko päällä ja arskat silmillä. Rantahiekkaa varpaissa ja tuoreita aprikooseja eväskassissa.

Voisiko jo olla toukokuu?

Toukokuussa nimittäin otan perheen kanssa suunnaksi Etelä-Ranskan ja siellä Nizzaa ympäröivän seudun pikkukaupungit, ehkä myös Monacon.

Pitkittynyt talvi ja kaikenlaiset arjen haasteet ovat aiheuttaneet sen, etten mitenkään malttaisi odottaa sitä hetkeä kun saan taas hengittää tuttujen seutujen lämpöisen lempeää ilmaa keuhkoihini ja sanoa au revoir pyykkivuorille, to do-lappusille ja kalenterimerkinnöille.

Lentomatkat vähän alle kaksveen kanssa eivät nekään saa Ranska-fiilistelystäni pilviin kohonnutta mieltäni alas: bring it on, sanon vaan! (Tosin pakkaan toki laukkuun Netflix-piirretyillä täytetyn tabletin sekä vuoren välipaloja.)

Mutta nyt – ennen toukokuuta – voisiko se kevät jo pikkuhiljaa saapua? Pretty please?

Ihanaa sunnuntaita kaikille!

Reissut

Haikeaa rakkautta Ranskassa

helmikuu 5, 2018

Olenko kertonut koskaan menneisyydestäni ranskattarena?

Tai no, en oikeastaan virallisesti ole koskaan asunut Ranskassa muutamaa kuukautta pidempää ajanjaksoa putkeen, mutta  pääsinpähän käyttämään sensuellin loisteliaalta kalskahtavaa ranskatar-sanaa edes kerran itseäni kuvaillessani.

Palataan kuitenkin tarinan alkujuurille eli Etelä-Ranskan syvimpään ytimeen, paikkaan, jossa aikanaan vietin suuren osan lapsuudestani.

Yhteinen taipaleeni aurinkoisen pikkukaupunkini kanssa alkoi siitä, kun vanhempani päättivät ostaa Etelä-Ranskan syvimmästä ytimestä talon, joka oli tuolloin (ystävällisesti sanottuna) hyvinkin kyseenalaisessa kunnossa. Itse olin noihin aikoihin komeat kolme kuukautta vanha – joten omakohtaisia muistoja en alkuajoista Ranskan talollamme omista.

Näin kuitenkin kävi, perheestämme tuli tuon eteläranskalaisen rähjäisen kerrostalopätkän omistajia. Huomioksi tähän kohtaan: kerrostalonpätkä kuulostaa ehkä loisteliaalta, mutta talot tuolla seudulla ovat vähän eri asia kuin meillä Suomessa. Eli vaikka tosiaan omistimmekin kokonaisen osan kerrostaloa, ei se vielä itsessään todellakaan tarkoittanut mitään glamourlaiffia – päinvastoin. Talossa oli neljä kerrosta plus kellaritaso, mutta jokainen kerros oli kuitenkin itsessään pienikokonen, yhden huoneen suuruinen. Ja kellari taas – no, se onkin ihan toinen tarina… Sen paikan tomuinen fiilis olisi voinut kätkeä uumeniinsa lähes mitä tahansa. Ja niin se tekikin… but that’s a whole other story.

Alun haasteista huolimatta (taloremontti + ranskalainen byrokratia + remonttimiehet jotka saapuivat töihin pari viikkoa myöhässä ym. ym.) Ranskan talomme nousi perheeni rakkauden ja remppasisun myötä uuteen kukoistukseen. Itse en toki voi ottaa hommasta mitään kunniaa sillä vaippaikäisenä tuskin juurikaan osallistuin talon kunnostuksiin tai muihin töihin, mutta joka tapauksessa tuolla hassulla, kapealla kerrostalonpätkällä on aina ihan oma, lämpöinen paikka sydämessäni.

Vaikka perheeni myöhemmin hajosi vanhempieni eron myötä ja talokin myytiin, säilyivät Ranskan muistot aina mielessäni vahvoina ja haaveilin vuosien ajan paluusta tuolle toiselle kotiseudulleni.

Ja sitten, viime kesänä, pääsin käymään rakkaan ex-kotitaloni luona ja kaupungissa, jota olin kaivannut enemmän kuin tajusinkaan.

Lomailimme tuolloin perheeni ja ystävien kanssa Nizzan läheisyydessä ja kaupunkini oli suhteellisen helpon ajomatkan päässä yhden reissupäivämme muista kohteista: ja niinpä siis pääsin palaamaan vanhoille kotiseuduilleni, parin pienen hetken ajaksi.

Näin plataanipuut, tutun toriaukion, pienen ruokakaupan tutulla paikallaan, vakio boulangerien sekä ulkokahvilan, jonka pöydissä notkuen join lapsuusvuosien varrella varmasti ainakin tuhat pulloa Oranginaa. Edellisen kerran olin käynyt rakkailla Ranskan kulmillani lapsena, olisinkohan ollut ehkä reilun kymmenen? Näin ollen väliin mahtui siis lähes parikymmentä vuotta: paljon elämää, iloja ja itkuja, seikkailuja ja surua. Ja silti: siellä se vaan oli. Kaupunkini. Lekotteli auringonpaisteessa, yhtä rennon leppoisana kuin aina. Olisi tehnyt mieli halata, mutta se nyt on vähän hankalaa kokonaisen pikkukaupungin ollessa kyseessä.

Niinpä sitten vähän hämmentyneenä tyydyin kulkemaan tuttuja katuja kaupungin poikki, pysähtymään kahvilla, hakemaan leipomosta välipalaleivän, sanomaan Bonjour! ja Ah oui, ca va! ihan niinkuin joskus ennenkin. Se oli outoa, kaunista ja aika haikeaa. Lämpö ja suru läikähtelivät kilpaa jossain sieluni uumenissa.

Pari tuntia kestäneen hetkisen jälkeen piti jatkaa matkaa, oli muitakin paikkoja joihin seurueemme oli sinä päivänä reissaamassa. Tuona päivänä oma mieleni ei kuitenkaan ollut enää aidosti mukana iltapäivän myöhemmissä menoissa. Se jäi harhailemaan sinne jonnekin: tutuille pikkukujille, patongintuoksun ja vapaana kulkevien kissojen sekaan.

Auto starttasi, suuntasimme tielle joka veisi pois kaupungista. Hengitin sisään tuttua ilmaa: pehmeää ja lämmintä.

Mutta yhden asian päätin.

Ja niinpä kuiskasin kaupungilleni:

Seuraavaan kertaan, à bientôt…”