Elämä Fiiliksiä

Erään rescuekoiran tarina

helmikuu 22, 2018

 

 

 

Hugo. Tuo karvainen pötkylä, joka kuuluu yhtä erottamattomasti elämääni kuin jokapäiväinen aamukahvini. Sekarotuinen rakas möykkyni, jonka kanssa ollaan tämän reilun muutaman vuoden yhteiselon aikana nähty aika lailla kaikki elämän eri sävyt, koettu enemmän kuin olisi ehkä tarpeenkaan.

Hugo saapui elämääni Espanjasta. Tai siis ei oikeastaan saapunut, sillä hain tuon silloin vielä itselleni täysin tuntemattoman koiran itse tänne Suomeen. Matka oli vain parin päivän pituinen, mutta väittäisin sen olleen aika lailla game changer omassa pikku universumissani. Jotain nimittäin naksahti tuolloin paikoilleen, vähän kaiken suhteen. Olen aika varma, että ilman rohkeuspyrähdystäni lähteä yksin Espanjaan hakemaan luokseni rescue-koiraa 17 neliön kämppääni en olisi tässä. Nykyisessä perheessäni, mieheni kanssa ja lapsi kainalossa. Hugon hakeminen luokseni käynnisti nimittäin elämäni syövereissä jonkinlaisen maagisen prosessin, jota en oikein vieläkään osaa kuvailla.

Olin Hugon luokseni tuloa edeltävinä aikoina Kalliossa asuva sinkku, joka ei osannut kuvitellakaan elämänsä tulevia käänteitä. Tuolloin ajattelin tulevaisuuteni sisältävän hyvinkin mahdollisesti maineen hulluna koiranaisena, joka ei koskaan mene naimisiin tai hanki lapsia. Joten siksi oli toimittava: olihan hullulla koiranaisella oltava…no, koira.

Matka Espanjaan jäi mieleen monestakin syystä. Minut majoitti kotiinsa aivan ihana brittipariskunta, joka asui itse vakituisesti Espanjassa ja toimi siellä aktiivisesti rescuekoirien sijaisperheenä. Koiria talossa olikin noin kymmenen (en ikinä ihan ehtinyt laskemaan kaikkia) ja meno sen mukaista. Hullun koiranaisen sieluni nautti.

Tavatessani Hugon en ollut ihan varma oliko se koira vai papukaija. Se nimittäin istui hoitoperheensä isännän olkapäällä koko sen ajan kun olin heidän luonaan, Hugoon tutustumassa.

Oli vaikeaa lähteä Hugon kanssa hoitoperheen luota, sillä oli selvää että Hugosta oli tullut heille jo rakas. Oli kuitenkin vain karaistava itsensä, napattava koira kainaloon ja lähdettävä kohti lentokenttää. Repussa koiran passi ja terveystiedot, päässä suriseva määrä ajatuksia.

Koko paluulennon ajan jännitin itseni melkein tainnuksiin miettiessäni pientä koiraa koneen ruumassa. Pelkäsin sen saavan sydänkohtauksen kaikista päivän kokemuksistaan. Onneksi sain Hugon kuitenkin suhteellisen ehjänä takaisin koneen syövereistä. Punainen villapaita päällään se hytisi kopassaan, oli ilmeisesti joutunut odottamaan ulkona loskasateessa ennen lentokentän sisätiloihin pääsyä. Siinä hetkessä tunsin sen ensimmäisen kerran: valtavan rakkauden määrän sen ransumaista olemusta kohtaan.

 

Kotona Kalliossa ensimmäiset päivät olivat todellista kuherruskuukausiaikaa. Hugo oli maailman suloisin pentu ja tuli toimeen kaikkialla sekä kaikkien kanssa. Mikään nero se ei ollut; se innostui kaikesta niin täysillä että juoksi useamman kerran iloitessaan päin roskapönttöjä. On se niin söpö, mietin penturakkauden sokaisemalla mielelläni.

Viikot ja kuukaudet kuluivat ja Hugosta tuli esiin uusia puolia. Niitä vähemmän söpöjä. Se alkoi haukkua, ensin koirille ja sitten rappukäytävän kolahduksille. Sitten lenkeistäkin muotoutui haastavampia; Hugo oli päättänyt alkaa vetämään remmissä, ravihevosen voimilla (mistä se ne sai?).

Sitten tapahtui jonkinlainen ihme: minä, hullu koiranainen, menin naimisiin. Yhtäkkiä meitä olikin kolme. Kämppäkin vaihtui, mutta neliöitä tuli vain muutama lisää.

Hermoja koeteltiin edelleen ja enenevissä määrin koiralenkeillä: Hugo veti ja remusi ja häpesin usein silmät päästäni. Kävimme myös koirakoulussa. Se ei mennyt ihan nappiin. Yksikin kerta päättyi siihen, että itkin miehen olkapäätä vasten koirakoulun parkkipaikalla aavistuksen ylidramaattisesti: En osaa olla hyvä äiti tolle!. Siinä tilanteessa koko koulutustunnin ajan häröilleen koirani olemus oli anteeksipyytelevä, se tuntui tietävän etteivät sen osakkeet olleet kovinkaan kuumaa kamaa siinä hetkessä.

Pikakelaus tähän päivään: Hugo on monella tapaa aivan eri koira kuin ennen. Se on oppinut hillitsemään itsensä paremmin (ei aina, mutta usein) ja on kotona varsinainen sylikoiralöllykkä. Surullista kyllä, se on myös sairaampi. Viime joulukuussa Hugo sairastui vakavasti, sillä diagnosoitiin elinikäinen sairaus. Onneksi se on toipunut heikommasta olotilasta hyvin ja lääkkeiden avulla on sen elämänlaatu aika lailla normaalia kohti menossa.

 

 

Ja: vaikka Hugo onkin aiheuttanut pääkoppaani enemmän harmaita hiuksia kuin moni muu asia niin lause, jota juuri nyt mietin tuota matolla makailevaa pötkylää katsellessani on…

Kaiken se kestää. Muutot, sairauden, lapsen tulon ja emäntänsä hulluimmatkin päähänpistot.

Huhtikuussa suuntaamme uuteen koirakouluun Hugon kanssa ja luulenpa, etteivät tulevat koulutuskerrat tule aiempien tyyliin päättymään kyyneliin.

 

Ollaan nimittäin molemmat kasvettu ja kehitytty aika paljon tässä matkan varrella.

Tuo karvapukuinen Amor ja minä.

Hugo, Te quiero!

 

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Pirkko helmikuu 22, 2018 at 8:08 pm

    Terveiset koko perheelle mutta erityisesti innokkaita nuuskuja lajitoverille Maurolta Myllypurosta. Mauro on rauhallinen laiskan pullea
    ikääntyvä elämäntoverini. Minun rakas espikseni! terv Pirkko

    • Reply Viola helmikuu 23, 2018 at 11:53 am

      Voi kiitos Pirkko! Lämmöllä muistelemme sekä sinua että Mauroa, kaikkea hyvää teille sinne Myllypuroon! 🙂

    Leave a Reply