HETKET JA FIILIKSET

Kuka voisi kellot seisauttaa?

kesäkuu 12, 2017

hdr

Eilen juhlittiin ”vauvamme” 1-vuotispäivää isojen bileiden muodossa. Pippalot sujuivat mahtavasti; ilma oli kesäinen, kakku hyvää ja vieraat parhaita ikinä.

Juhlapäivän iltana odottamaton haikeus ja ahdistus kuitenkin valtasivat pääkoppani. Nytkö se bebe on jo vuoden vanha? Mihin tämä aika oikein sujahti? Voisiko please joku ystävällinen sielu pysättää nämä elämän kellot ja tämän sekopäisen ajankulun?

En yleensä ole pahemmin surkutellut ajan kulumista ja sitä, että elämä tuntuu joskus hujahtavan kiireellä ohi. Olen aina ajatellut, että kun tekee päivistään erilaisia ja kokeilee uusia juttuja, tuntuu elämä positiivisella tavalla paljon pidemmältä; aika ikäänkuin laajenee kun uskaltaa mennä, kokeilla ja nähdä.

Lapsen saaminen on kuitenkin tuonut tähän hommaan uudenlaisen ulottuvuuden; ajan kuluminen on yhtäkkiä todella konkreettista. Omasta naamasta kun ei vuosien eteneminen tietenkään mitenkään näy (ehehe) – mutta pienen lapsen olemuksen muutokset ovat huimia, jo ihan parissa kuukaudessa voi tapahtua pienimuotoisia ihmeitä.

dav

Jotenkin kaipaankin kovasti elämään nyt asioita, jotka mieluummin hidastaisivat kuin kiihdyttäisivät tätä elämisen tahtia. Epäilen, että aika moni (oli lapsia tai ei) jakaa tämän ajatukseni – vai?

Jos saisin päättää, pysäyttäisinkin juuri nyt ajan niihin hetkiin, kun poikani nauruhepuloi sylissä kutittaessani hänen pikkuruista, pulleaa mahaansa. Tai niihin sekunteihin kun katson tuota minimiestä huoneen toiselta laidalta, katseemme kohtaavat ja hänen naamansa leviää upean riemukkaaseen virnistykseen.

Aika ei kuitenkaan toimi niin, pause-nappulaa ei ole luotu. Syystäkin.

Sillä vaikka ajan kuluminen välillä raastaa sydäntä ja vaatii kaivamaan nessupaketit esiin – on sillä silti selkeä tarkoitus. Elämän vauhti on välillä huumaava, toisinaan aika matelee. Tarkoitus piilee kuitenkin hetkissä, näin luulen. Siinä, että uskaltaa päästää irti kiireestä, puhelimesta(!) ja monista eri ajatuksistaan mielen sopukoissa – ja vain olla.

Ja kun osaa pysähtyä niin ymmärtää senkin miksi ajan on pakko kulua. Emmehän me muuten osaisi arvostaa meille annettuja hetkiä; niiden ainutkertaisuutta ja niissä piilevää voimaa. Sillä tämäkin hetki on kohta poissa… Ja se jos mikä on haikeaa, mutta samalla uskomattoman upeaa – sillä se tosiaan tarkoittaa että jokainen hetki on aidosti, ihanasti, sydäntä koskettavasti uniikki.

mde

Näiden ajatuksien voimalla aion kaivautua haikeuden mielialasta jälleen ylös ja iloita siitä, että meidän huushollin nurkissa vipeltää nyt ihan oikea taapero!

-V

Pssst! Seuraa VIOLAN-menoa helposti Instagramin, Facebookin ja Bloglovinin kautta.

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply