Browsing Tag

bloggaaminen

Bloggaaminen

Blogit & kaupallisuus

joulukuu 5, 2018

 

 

Blogi on ollut pitkään aivan hiljaa – tästä heti alkuun pahoittelut. En osannut itsekään aavistaa edeltävää postausta tänne naputellessani, että bloggailulle olisi luvassa pidempi tauko mutta tiedättekö, joskus vaan… life happens. 

Toisaalta en ole ollut blogirintamalla oikeasti ihan täysin tekemättä mitään, vaikka siltä onkin ehkä näyttänyt ulospäin. Olen nimittäin suunnitellut uutta blogisivua, sellaista, joka tuntuisi enemmän omalta kuin tämä nykyinen. Sivustoa, johon toivoisin teidän kaikkien pian (uuden sivun auetessa) löytävän tienne. Blogia, joka olisi rohkeammin juuri sitä mitä toivoisin ja haaveilisin sen olevan.

Joten tällaista jännää uudistusta luvassa – pian!

Nyt haluaisin kuitenkin kirjoittaa tänne pari sanaa viime aikoina mielessäni pyörineestä asiasta; nimittäin siitä, millaista on (omasta mielestäni) olla bloggari nykypäivän blogimaailmassa.

Ensin hieman historian havinaa pohjustukseksi: olen kirjoittanut blogeja pitkään. Ensimmäinen blogitekeleeni näki päivänvalon varmasti jo reilusti kymmenen vuotta sitten ja sen jälkeen olen kirjoitellut niin omia blogejani kuin myös rustaillut vieraskynä-tekstejä muiden saiteille.

Vuosien ajan kirjoitin blogia niin, että sivuillani kävi  vainkourallinen ihmisiä viikossa ja ainoa kommentoija oli lähes poikkeuksetta äitini (kiitti äiskä!). Silti jatkoin. Ja syy tähän on itselleni ollut aina päivänselvä: halusin kirjoittaa.

Ja sama syy puskee minua eteenpäin tänäkin päivänä. Haluan kirjoittaa sekä jakaa fiiliksiä ja ajatuksia, ihastella kivoja juttuja ja elämää – ja onkin aivan mahtavaa tehdä se täällä, blogissa, teidän kanssanne.

Nyt tullaan kuitenkin siihen dilemmaan, joka on itseäni välillä vähän vaivannnut: kaupallisuuden ja oman tyylini yhdistäminen. Blogien kaupalliset kampanjathan ovat nykyään aivan normaalia toimintaa – ja miksipäs ei? Monien blogien lukijat luottavat ennemmin suosikkibloggaajansa ripsiväri-tuotesuosituksiin kuin vaikkapa lehtien kauneuspalstojen vinkkauksiin, ja tämähän on bloggareille suuri kunnianosoitus ja ilon aihe koko blogialalle.

Omalla kohdallani on tämä kaupallisuus kuitenkin vähän kaksiteräinen miekka -osastoa. Olen aina tehnyt blogia kirjoittamisen vuoksi, enkä näin ollen tosiaankaan bloggaamista aloittaessani ajatellut tekeväni hommaa edes osin kaupallisten yhteistöiden vuoksi – sillä eihän niitä edes silloin (vuonna nakki) ollut olemassa!

Kaupallisuus on hieman kinkkinen homma siksi, että mikäli haluan blogiin täysillä panostaa, vie siihen laitettu työ paljon aikaa muilta (palkallisilta) hommiltani. Eli näin ollen olisi toivottavaa, että saisin blogista jonkin verran tuloja – eli toisin sanoen: tekisin blogini sivuilla kaupallisia yhteistöitä. En kuitenkaan halua tupata blogin sivuja täyteen maksettuja yhteistöitä, sillä haluan sivuston olevan muutakin kuin tuotteiden tai palveluiden esittelyareena.

Samalla on kuitenkin myös ihanaa tuoda esiin tuotteita tai asioita, jotka ovat mielestäni aidosti mahtavia ja sellaisia joiden arvojen takana seison täysin. Tällaisena esimerkkinä toimii hyvin esimerkiksi tämänvuotinen Prisma, Vimma & Nokian Neulomo -yhteistyöni.

Kaiken tämän pohdinnan jälkeen onkin nyt (aika tylsästi) todettava, että aion jatkaa yhteistöiden suhteen samalla linjalla kuin ennenkin. Eli haluan jatkossa(kin) tehdä yhteistöitä vain sellaisten yritysten ja asioiden kanssa, jotka ovat aidosti sydäntäni lähellä.

 

Ja niin kai se on vähän kaikessa; find you way, find your people.

 

 

 

 

Bloggaaminen

Olen huono bloggari – tässä syyt siihen

helmikuu 1, 2018

 

Tajusin tänään, että taidan olla aika surkea bloggari. Minulla oli (harvinaisesti) hetki aikaa lueskella hienoa Aamukahvilla-blogia, ihastella sen kuvia ja taidokkaita tekstejä. Ihastellessani kyseisen blogin kirjoittajan, Henriikan, sanan säilää iski tajuntaani kylmä havahtumisen fiilis: voi juma olen huono bloggari.

Tämä johtuu muun muassa seuraavista seikoista:

En kykene selkeän säännölliseen postaustahtiin. Syytän tästä kyllä ihan rehdisti elämäntilannetta, mutta silti se vähän nolottaa. Kun pitäisi tuottaa jatkuvasti jotain sillä blogilla olisi hyvä olla sitoutunut yleisö. Ouh.

Saan monenlaisia ideoita, eri aiheista, koko ajan. Näin ollen en ole osannut linjata blogini ytimeksi mitään yhtä tiettyä teemaa.

Kännykän kuva-arkistoni huutaa tyhjyyttään mikäli sieltä haluaisi löytää kuvia vaikkapa rennoista sunnuntaibrunsseista, kivoista kirppiksistä Berliinissä, pastellisävyisistä taivaanrannoista tai tuliterästä juoksuasusta. Sen sijaan puhelimeni muisti on täynnä kuvia lapseni takaraivosta (kts. kuva), leikkauskauluri päässään ympäriinsä hiihtelevästä koirastamme sekä asunnostamme – kuvissa on aina mikä milloinkin nurkka uudesta kämpästämme (ilmeisesti kuvan ottamishetkellä olen saanut taas jonkun sisustusidean – mutta kuvia selatessa en ikinä muista minkä).

Edelliseen kohtaan vedoten, blogini kuvamaailma ei tosiaankaan ole aina harmonisen yhtenäinen. 

En ehdi käymään blogikekkereissä. Tämä seikka johtuu useimmiten eräästä pienestä, takatukkaisesta miehestä. Tosin jos rehellisiä ollaan: mitkään kemut missään eivät aidosti koskaan voi voittaa edes sitä harmaintakaan hetkeä hiekkalaatikolla päivittäisen kavaljeerini seurassa.

Edellisestä pointista tullaan aasinsiltaa pitkin tähän: olen tylsä. Vietän päiväni tosiaankin aika lailla siellä hiekkalaatikolla, Prismassa, metsissä ja puistoissa, pyykkikonetta tyhjentämässä ja (jälleen uutta) ateriaa kokkaamassa. Mutta sitten vielä suurempi tunnustus: tykkään elämästäni ihan hulluna. Vaikka joskus lapsiarkimylly hieman puuduttaakin (sillä ketä se ei puuduttaisi?) niin itselleni aika kotona poikani kanssa on korvaamattoman hienoa. Joka päivä teemme retkiä, käkätämme aivan järjettömän huonoille jutuille ja bongailemme autoja (bussit ja pakettiautot ovat parhaita). Eli siis: tylsää blogikansalle – mutta sydämelleni? Ihan parasta.

Sellainen bloggari siis täällä. Ja sanottakoon niille, jotka saattavat lukea tämän jutun luullen, että se ei olisi tehty ironia mielessä ja pilke silmäkulmassa: älkööt huoliko! Olen nimittäin tullut sellaiseen ikään (eläköön 31), etten oikeasti välitä enää siitä ”mitä pitäisi” tai ”mitä saisi” tehdä. En enää.

Nyt vain koen, nautin ja teen. Ja tietty: bloggaan. Juuri sillä tavalla kuin elänkin: vähän sekavasti, mutta aina täysin sydämin ja hommaan heittäytyen.