Yleinen

Maailman Upein Poika

elokuu 13, 2017

beibi

Tänään oli yksi sellaisista hetkistä, joihin aika pysähtyi.

Katselin poikaani, joka leikki jonkin matkan päässä (isänsä kanssa – sillä eihän tuota pikku häärijää voi enää kovin pitkälle yksinään päästää)… ja yhtäkkiä kurkkuani kuristi. Niin paljon voi tosiaankin toista ihmistä rakastaa, että se tuntuu yhtäkkiä koko kehossa, fyysisenä reaktiona. Tämä välittämisen ja rakastamisen syvyys, joka omaan lapseen liittyy on niin salaperäisen valtaisa voima, etten sitä edelleenkään oikein ymmärrä. Enkä edes yritä – sillä jotkut asiat vain ovat, niille ei ole sanoja. On vain tunne, joka peittoaa verhollaan alleen kaiken muun.

Jos rehellisiä ollaan, niin sitä voisi helposti ajatella että kaikki lapset ovat pieninä aika samanlaisia; vahvasti kuolaavia pyöreämahaisia pallopäitä. Mutta kun… eivät ne sitten kuitenkaan ole.

Sillä jokainen lapsi on vanhemmalleen se Maailman Uskomattomin pienokainen; se jonka jokainen pierua vääntelevä ilme on valokuvan arvoinen ja se, jonka nukkuvia kasvoja haluaa tuijotella aina vain, yhä uudestaan – jopa omista univeloistaankin huolimatta.

Viime aikoina olen kokenut monia hetkiä, joissa olen jäänyt tuijottamaan poikaani juurikin tuo kurkkua puristava tunne kehossani. Ehkä syynä on tämä ikävaihe, jossa selkeästi siirrytään pikkuruisesta vauvasta lapseksi ja siihen läheisesti liittyvä luopumisen tunne. Kaikki on jatkuvasti niin selkeästi muutostilassa. Ja lisäksi lapsen kasvu tuo ajan kulumisen yhtäkkisesti silmien eteen niin että heikompaa huippaa.

Näitä kurkkua puristavia luopumisen sävyisiä hetkiä on kuitenkin vain vähän – verrattuna niihin iloa kupliviin ja railakkaan käkätyksen säestämiin päiviin, joita saan poikani kautta kokea. En olisi ikinä uskonut, että reilun vuoden ikäinen tyyppi voisi olla niin mahtavaa seuraa! Saan poikani kanssa päivittäin nauruhepulikohtauksia, käymme yhdessä kahvilla (noh, hän ei tosin vielä arvosta cappuccinoja), luemme kirjoja ja ihmettelemme elämää.

Joten: vaikka kurkkua puristaisi kuinka välillä – on elämä pienen yksivuotiaan kanssa ihmeellisintä ikinä. Kiitos siis omalle pyöreälle pallopäälleni. Sille Maailman Uskomattomimmalle.

-V

Pssst! Seuraa VIOLAN-menoa helposti Instagramin, Facebookin ja Bloglovinin kautta.

You Might Also Like

5 Comments

  • Reply 3 lapsen äiti elokuu 13, 2017 at 10:34 pm

    Täydellisesti kirjoitettu! Juuri tuon valtavan rakkaudentunteen takia äitiys on mun mielestä kaiken sen vaivan arvoista. ❤️ Ja jokaista lasta voi rakastaa juuri noin, eli jokainen lapsi vain lisää sitä rakkauden määrää ympärillä.

    • Reply Viola elokuu 14, 2017 at 10:20 am

      Niinpä – on se ihmeellistä että aina löytyy lisää lovea elämään näiden pienten kautta – vaikka luulisi ettei se rakkauden määrä niin vaan jatkuvasti lisäänny! 🙂 <3

  • Reply Kaisu Mäkelä elokuu 14, 2017 at 10:10 am

    Tuntuispa tolta. (Ihan vakavissaan, on hienoa, että sinusta tuntuu, mutta älä yleistä sitä kaikkiin vanhempiin.)

    • Reply Viola elokuu 14, 2017 at 10:19 am

      Moikka Kaisu,

      Tekstin ydin oli vanhempien tunteman rakkauden voima – eli ohitin tässä aika kylmän tyynesti arjen kaaokset, taaperon raivarit ynnä muut hetket jotka toki voivat olla vähän vähemmän rakkaudentäyteisiä. 😉
      Toki myös on tilanteita, jossa vanhemmat ovat esim. niin väsyneitä että se oman lapsen hienous ei jaksa innostaa, mutta kuten sanoin – tämä teksti käsitteli nyt tällä kertaa aihetta toisella tavalla. Aina ei voi joka tekstiin kaikkia näkökulmia sisällyttää – ja joskus pieni yleistys on tekstissä toimivampi keino kuvailla asiaa lukijalle kuin se, että muistuttaa ”ettei näin aina ole”.

      Ihanaa päivää sulle! <3

  • Reply anonyymi elokuu 14, 2017 at 2:14 pm

    Hei, jos sinua kiinnostaa aika rankka ja syvällinen blogi niin käy tsekkaamassa mun uusi blogi! 🙂 http://www.lily.fi/blogit/my-bad-luck

  • Leave a Reply